Toloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan itsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa vielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.
Mutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa jyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:
— Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle vietäisiin… ja niin on Miinakin.
Ryhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan vuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.
Eikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden tupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa jatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja pärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin hiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin lie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän… ja vielä sitten tulee aikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää… Pthyi!
OIKEA AMMATTIMIES
Aina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko sielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja työpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa, silloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja hinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen olkapäiden välissä.
Se on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni sellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä, päässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja musta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä — kuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on ripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon taitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä nurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet muotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii. Milloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen — herra varjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle, silloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! — joka päästää itsestään mitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle asettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle niin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä mies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.
Näin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista aina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa. Menneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen mieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden tunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin iloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä keveämmin.
Suurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut kertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä räätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili pääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla huutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.