— Kuuluu olevan. Eivät kuulu viitsineen hätyyttää, kun se ei ole mikään vaarallinen.
Hitto vieköön nämä eteläsuomalaiset! manailin itsekseni räätälin asunnolle astellessani. Kyllä ne ovat yksiä tallukoita. Eivät ole viitsineet hätyyttää, kuu ei se mukamas ole vaarallinen — mies, joka on ase kädessä kapinoinut maan laillista esivaltaa vastaan! Näytän minä niille, otan miestä korvasta ja talutan esikuntaan!
Toinen käsi mauserpistoolin kotelolla tempasin räätälin oven tuimasti auki. Mutta kuinka ällistyinkään, kun ensimäinen, johon silmäni sattuivat, oli Jonne. Hän istui kuten ennenkin täydessä työn touhussa pöydällä, joka oli täynnä tilkkuja, vaatesuikaleita ja surnaalinlehtiä. Ja lieden luona, keittovehkeittensä keskellä, istui kuten ennenkin, itseään nyökytelien hänen lihava eukkonsa.
Yhdestä suusta toivotimme Jonnen kanssa toisillemme hyvää päivää ja minulta unohtui kokonaan äsken tekemäni tuima päätös. En olisi Jonnea uskonut kapinalliseksi ja punikiksi, vaikka koko Etelä-Suomi olisi sitä yhteen ääneen todistanut.
— Sitä on oltu sodassa, — sanoi Jonne ja tarkasteli asuani. — Mutta onpa hiha revennyt. Riisuupas takin, niin minä laitan sen kuntoon.
Hän asettui jälleen pöydälle, levitti takin polvilleen ja jutteli:
— Vai sotarintamaan piti teidänkin lähteä. Joo, sellaista aikaahan sitä nyt eletään. Pitihän tässä minunkin vanhoilla päivilläni kivääriin tarttua.
— Tuota, olitteko te punakaartin matkassa? — tiedustan minä, katsoen häneen tutkivasti.
— Mitäpäs täällä muita olisi ollut kuin punakaarteja.
— Väkisinkö ne veivät vai?