— Mutta eiköhän se ole liika vähän nykyään, kun kaikki on kallista ja yhä kallistuu? — arvelee isäntä. — Korottaneenhan nuo kuuluvat palkkojaan muutkin sepät.
— Korottakoot muut minkä korottavat, mutta minä pysyn omassa taksassani.
Isäntä miettii ja epäröi ja ojentaa sitten Veelille rahat, joita tämä alkaa laskea.
— Liika pois! — sanoo hän äkkiä ja ojentaa osan saamastaan takaisin isännälle. — Kuten sanottu, niin minä pysyn omassa taksassani, vaikka maailma päälaelleen kääntyisi. Sillä minä olen elänyt ja joukkoni tähän asti elättänyt, enkä vastakaan aio nälkään kuolla. Ja toiselta puolen minusta ei tulisi sen rikkaampaa, vaikka kymmenkertaiseksi taksani vänkäisin. Kyllä ne tätä maailmaa nyt rustailevat ja reistailevat, niin ettei täällä mikään saa enää vanhoilla juurillaan seisoa. Mutta sen minä sanon, että mullistukoon ja mällistyköön tämä maailma mille tällille hyvänsä, niin minun taksani ainakin pitää paikkansa. Ja nyt kotimökille eukon luo, saamaan pyhäksi puhdasta päälle.
Hän heittää hyvästi, ottaa käteensä oman tutun vasaransa, joka seuraa häntä aina kylän töihin ja jonka sileäksi kulunutta vartta hän on vuosikymmenet puristanut, sijottaa vasempaan kainaloonsa mytyn, joka sisältää emännältä saadut sepän antimet, juuston ja paksun leivän, ja lähtee vihellellen astumaan kohti kotiaan.
Vasaraa pitelevä oikea käsi heilui hänen käydessään kuten aina ennenkin. Väliin heilautti hän sitä rajummin kuin jotakin näkymätöntä uhaten. Se oli merkki siitä, että jokin väkevä ajatus oli syttynyt hänen päässään.
Minä seisoin portaalla ja katsoin hänen jälkeensä. Ja jälleen hän oli silmissäni vuoren jättiläinen. Oikea väkevä mies.
JOONAS PASKI JA HÄNEN OSUUTENSA VENÄJÄN VALLANKUMOUKSEEN
Tuskinpa on maapallolla sitä kolkkaa, etäisintä ja suljetuintakaan, mihin suomalainen seikkailija ei olisi askeltensa jälkiä painanut. Uskon varmasti, että kummallakin maannavalla oli suomalainen vaeltaja ehtinyt käydä jo aikoja ennen kuin varsinaiset löytäjät sinne saapuivat. Mutta kun tuo suomalainen maailmankiertäjä on aina vaitelias ja vaatimaton luonne, joka ei itsestään pyri mitään numeroa tekemään, ei hänen navallakäyntinsäkään ole tullut maailman tietoon.
Kierrellessään beduinien parissa Arabian hiekkaerämaita luuli Yrjö August Wallin varmaankin olevansa ainoa suomalainen niillä main. Mutta kuinka hän ällistyikään, kun erään beduinijoukon päällikkö, joka juuri oli ryöstänyt Wallinin ja hänen seurueensa typötyhjäksi, selaillessaan Wallinin papereita viittasi hänet syrjään ja sanoi Yrjö Augustin omalla äidinkielellä: