— Kilk, kalk! Kilk, kalk!
VIIMEINEN MOHIKAANI
Vinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden viimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin… kuivukoon kieleni kitalakeen!
Maaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä ja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla rintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja muista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen päivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka Bobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat toisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin suomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla toisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan Mikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä vielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä laillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin osuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on — sitä ei sovi unhottaa — myöskin hänen Miina-muorinsa.
Oikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen puoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai tiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä kaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on kehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes käteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja puoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla liikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori juuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon avopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän, ottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut hievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut lause: "laissa maan turva". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja nyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi määrätty.
Ja kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä vaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen. Samalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen on käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa herranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien kaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen, täsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa vaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.
Eräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten ilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita hän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on — kuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva äijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja tuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.
Sellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani. Oli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä kesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta sanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria, joka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä monimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan vahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja piippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin kummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi pienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en uskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja toinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki odotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja vaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin hyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin, varmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.
Sellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä Vinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt — niin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä kolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien kuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka sattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut mieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.
Niin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan, viikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa, vesiojat tulvillaan ja tiet — niin tiet, mihin niitä vertaisikaan? Jonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat niihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan kulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri kävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata hallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.