Kirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen. Kalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti kirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta itkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja toisinaan yöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun kaulaan, sillä lattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja kun Kirsti parin vuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin muutaman viikon vanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän sisäänpäin.
Hannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun kauppaliikettä ennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen mitä rauhallisella työllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante Sturen sijalle oli tullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi, jotka uudistivat saman verisen leikin Ruotsin herruudesta kuin edeltäjänsäkin. Sodan takia kävi kauppa huonosti ja porvarien asema Turussa oli sitäkin tukalampi, kun linna sai niin päällikökseen kuin miehistökseen tylyjä muukalaisia, jotka kaikella tavalla rasittivat kaupunkia. Laiva, jonka Hannu suurilla ponnistuksilla oli saanut kuntoon, joutui Tukholman retkellä vihollisen saaliiksi ja kohta sen jälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen. Silloin myi Hannu talonsa ja jakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin luostarille, joissa tuli pitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen autuudeksi. Itse otti hän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston linnanvouti oli hänelle tarjonnut.
* * * * *
Päivä alkoi valjeta — toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain muutaman tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella seisoi ainoastaan yövartia liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa kääriytyneenä. Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva keinui hiljalleen mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja triiek! triiek! huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää kuului hylkeen omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla näkyi vaalenevaa taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta kalastajamökistä nousi kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä kohti ja siihen hetken tuijotettuaan sanoi yövartia:
"Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle, kun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä."
Hannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja tuijotti aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. "Tänään minä siis saan tulla luoksenne", sanoi hän itsekseen, ajatellen Kirstiä ja lapsiaan sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut läpikuultavalla pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin käsivarrellaan pientä äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat viittoneet hänelle. Laiva oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta jäälautta oli paennut edellä, kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti tärähtänyt ja alkanut vajota, jolloin lauttakin oli kadonnut aaltoihin. "Ei minulla täällä enää mitään olekaan, mielelläni minä jo tulen luoksenne", lopetti Hannu mietteensä, kun kuuli samassa kannelle johtavien portaiden narisevan jonkun askelista.
Luukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja mustaan samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea ulkonäöstä päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla sentään vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja ohimoilla näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka varhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan näytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä vuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä parhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta onnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen ja lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän koettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli se tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän julkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa Vaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki Norby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli piispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse Etelä- ja Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun aateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet jäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu, oli läpi saariston ja tanskalaisten nenän editse tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa seurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun ja ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu yöksi lähelle Bergötä.
"Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla menestyksellä?" kysyi piispa Hannua tervehdittyään.
"Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti."
"Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan sitä matkaa suorittaa?"