"Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä on vastusta."
Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:
"Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin näkisin viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä suojelkoot!"
Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: "Hän tuntee sen myöskin."
* * * * *
Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli tuuli paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos saaristosta.
Ulapalle päästyä tuuli kiihtyi kiihtymistään ja kun jäitäkään ei pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin. Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan kuin lentäen aallon harjalta toiselle.
Auringon laskiessa alkoi näkyä Ruotsin rannikko, mutta samalla ilmestyi myöskin tielle yhä useammin jäälauttoja, jotka itätuuli oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs saaristoa tultiin, sitä vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi peräsimessä ja jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta märskorilla olevan tähystäjän huutoja.
Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, ryskähti laiva äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille.
Aallot ja jäälohkareet pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui arveluttavasti toiselle kylelleen. Kajutasta kuului huikeita parkaisuja ja piispa sekä kaniikit nousivat kalpeina kannelle, kaskettiin nopeasti molemmat veneet vesille, vaikka pelastuksesta ei suuria toiveita voinut ollakaan.