"Hyvä on, hyvä on, kirjotan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden kanssa", sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. "Laskekaahan sisään seuraava odottaja", nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.
Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies. Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu piispansormus.
"Valituksiako, poikani?" kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.
"Niin, teidän isällisyytenne", myönnytti pappi aralla ja valittavalla äänellä. "Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta talosta saanut."
"Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys?" kysyi piispa jotakin sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.
"Ei läheskään", kiiruhti pappi selittämään, "mitäs vielä, sillä viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo maksaa sen jälkeen kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut…"
"Pannallako?" keskeytti piispa vakavasti.
"Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta sekään ei ole auttanut."
"Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy."
"Mutta entäs pyhä isä Roomassa?" uskalsi pappi hiljaa väittää.