Seuraavan päivän aurinko oli kiivennyt jo korkealle, kun hän äkkäsi kulkeutuneensa sen tutun kuusen juurelle valkeiden muukalaisten asuinmajan luona. Siinä hän pikemmin putosi kuin laskeusi pitkälleen ja vaipui heti sikeään uneen. Aurinko oli painumassa jo kuusenlatvojen tasalle, kun hän tuli rajusti herätetyksi. Jykevä koura oli kahmaissut kiinni hänen pitkään ja ryönäiseen tukkaansa ja temmannut hänet seisoalleen.
Kesti hetken, ennenkuin Korri kykeni tajuamaan, että hänen vierellään seisoi suuri ja parrakas muukalainen, yksi niistä, joita asui Sorjakorjan majassa. Hän parkasi kauhistuneena ja yritti pakoon, mutta muukalaisen jykevä koura piteli häntä yhä tukasta ja hän sätkytteli turhaan kuin kala koukussa. Lausuen joitakin Korrille käsittämättömiä sanoja alkoi muukalainen rauhallisesti astella hirsimajalle, raahaten vastaan rynnistelevää, nahkamekkoista ja likaista poikaa mukanaan.
Sisälle tultuaan hellitti iso mies otteensa ja Korri kyyrähti lattialle, heitellen pörröisen tukkansa varjosta pelästyneitä ja kyrääviä katseita. Hänen ympärilleen kerääntyi väkeä, jotka nauraen osottelivat häntä toisilleen ja puhuivat omituista, laulavaa kieltä, josta Korri ei ymmärtänyt sanaakaan. Niiden joukossa oli Sorjakorjakin ja hänen näkemisensä jollakin tavoin lievensi Korrin peljästystä.
Kun he olivat aikansa keskustelleet, otti Korrin vangitsija seinältä pienen puuvartisen aseen, joka oli samanlaista ainetta kuin heidän kirveensä ja keihäänkärkensä, ja pisti sen tulisijaan. Hetken kuluttua otti hän sen sieltä takaisin punaisena ja kihisevänä, lähestyi Korria ja kahmaisten häntä jälleen tukasta painoi aseen hänen otsalleen. Tuskasta kiljaisten vaipui Korri permannolle ja tajunsa menettäen alkoi sätkytellä ja vaahdota.
Havahduttuaan tunsi hän polttavaa kirvelyä otsassaan. Mutta hänen edessään seisoi nyt kokonaan toinen mies: moniryppyinen ja valkopartainen ukko, jota hän ei ollut äsken nähnyt. Lempeästi puheli se hänelle jotakin ja auttoi hänet ylös sekä lähti taluttamaan ulos. He kulkivat kappaleen matkaa metsään ja pysähtyivät lähteen luo, jota ympäröivissä puissa Korri näki outojen eläinten kalloja. Ukko pakotti hänet kumartumaan lähteen yli ja silloin näki hän otsassaan kolmikulmaisen, syvän ja punottavan loven. Mutta vaari alkoi pestä hänen päätään ja kasvojaan, puhuen samalla jotakin yksitoikkoisella ja juhlallisella äänellä.
Kokonaan uusi, entisestä jyrkästi poikkeava elämä alkoi nyt Korrille. Joka ikinen päivä sai hän oppia jotakin uutta. Hän tuli huomaamaan, että talossa oli kahdenlaista väkeä: toisia, joilla oli samanlainen merkki otsassa kuin hänelläkin, toiset taas ilman sitä. Edellisiä kutsuttiin orjiksi ja niiden tehtävänä oli raskaimmat työt sekä jälkimmäisten palveleminen. Niiden joukossa oli yksi Korrin omaan luolakansaan kuuluva mies, mutta muut olivat muukalaisten omaa heimoa.
Korri kuului siis myöskin orjiin, mutta alunpitäin huomasi hän olevansa toisenlaisessa asemassa kuin muut. Valkopartainen ukko, joka oli perheen itsevaltias hallitsija, oli ottanut hänet erikoiseen suojelukseensa. Siihen oli syynä, kuten hän oppi tietämään, se että hän merkkiä hänen otsaansa painettaessa oli saanut kouristuskohtauksen. Vaari nimitti sitä loveen lankeamiseksi ja piti sen johdosta häntä jonakin erikoisena.
Vaaria kutsuivat kaikki tietäjäksi ja hänen luonaan kävi monenkaltaisia avunetsijöitä, joiden kanssa hän loitsuja lukien askarteli siinä lehdossa, missä oli pyhä lähde ja eläinten kalloja puissa. Korri sai olla siellä hänen mukanaan ja sikäli kuin hän alkoi perehtyä valkeiden muukalaisten kieleen, sikäli oppi hän vaarilta monta salaista taitoa. Myöskin soitti vaari kanteletta ja hyräili sitä tehdessään lauluja, jotka kertoivat vanhoista suurtietäjistä. Tämän taidon sai Korri vähitellen myöskin oppia ja se oli hänestä moninverroin mieluisampaa kuin tietäjän askareet lehdossa. Kanteleen helinä sai hänet aina hiukenemaan ihanaan surkumieleen ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
* * * * *
Sorjakorjan näkemisestä ei Korri tuntenut koskaan saavansa kyllikseen. Mutta samalla hän pelkäsi millään tavoin lähestyä häntä tai lausua hänelle sanaakaan omasta alotteestaan. Kaihoisina ja anovina lepäsivät vain hänen silmänsä Sorjakorjassa, kunnes tyttö kyllästyneenä alkoi torailla ja ajoi hänet haukkumasanoin läheisyydestään. Onnettomana vetäytyi silloin Korri johonkin yksinäiseen paikkaan, istui pitkät hetket maahan kyyristyneenä ja antoi kyynelten virrata pitkin kuparinvärisiä poskiaan.