Usein sai hän niin Sorjakorjalta kuin muiltakin kuulla orja-nimen, mutta se ei koskenut häneen millään tavoin ja vasta aikain kuluttua oppi hän käsittämään, että siihen sisältyi jotakin hyvin halpa-arvoista.
Niin tylysti kuin Sorjakorja häntä kohtelikin, tunsi Korri kuitenkin nälän kaltaista vetovoimaa hänen puoleensa. Eräänä kesäisenä yönä, jolloin käki kukkui järven takana ja pyhässä lehdossa lauloi rastas, yltyi tämä vetovoima niin väkivaltaiseksi, että hän miltei itse tietämättään lähti makuutilaltaan liikkeelle ja hiipi sitä aittaa kohti, missä Sorjakorja nukkui muutamien toisten naisten kanssa. Aitan ovi oli raollaan ja Korri hiipi sisään. Vaalea tukka hajallaan, rusoposkisena ja hymyilevänä nukkui Sorjakorja. Kuin lumottuna pysähtyi Korri hänen lähelleen. Hänen hengityksensä kävi läähättäväksi, hän kumartui Sorjakorjan yli ja alkoi silitellä hänen hiuksiaan.
Jo ensimmäisestä kosketuksesta säpsähti Sorjakorja, avasi silmänsä ja hetken pelästyneenä Korriin tuijotettuaan kirkasi ja kavahti istualleen. Siitä heräsivät toisetkin naiset ja alkoivat yhteen ääneen kiljua.
Kauhistuksen valtaamana syöksyi Korri ulos.
"Orjanpentu! Se katala rämppäjalka ja salahiipijä!" kuului aitasta huutoja ja Korrin jälkeen sinkoili sieltä kaikenlaisia esineitä.
Tästä metelistä tuli miesväkikin hereille hälytetyksi. Pelko ja kauhistus painoivat Korrin maahan ja hänet valtasi entisiä ankarampi kouristuskohtaus. Se oli samalla hänen pelastuksensa. Kun hän murjottuna ja raukeana heräsi tajuihinsa, huomasi hän jälleen olevansa itsevaltaisen ukon korkeassa suojeluksessa.
Kahta tuskallisemmaksi muuttui Korrin elämä tämän jälkeen. Se käsittämätön voima, jolla vaaleatukkainen Sorjakorja oli ensi näkemästä vetänyt häntä puoleensa, oli tämän tapauksen jälkeen pikemmin vahvistunut kuin heikentynyt, huolimatta siitä, että Sorjakorja oli hänelle entistä tylympi ja että hän ei uskaltanut enää muuta kuin varkain häneen silmiään kääntää.
* * * * *
Mihinkään raskaampaan raadantaan ei Korrin toisten orjain tavalla tarvinnut, ottaa osaa. Mutta suvisin sai hän toisinaan jonkun vanhemman orjatoverin kanssa samoilla karjan mukana saloilla. Eräällä sellaisella retkellä kulkeusi hän entisen luolakotinsa luo. Aluksi puistatti häntä ankara säikäys, huomatessaan missä hän oli. Mutta sitten veti häntä vastustamattomasti joku salainen voima luolaan. Kauhistuneena vetäytyi hän sieltä kuitenkin heti takaisin, sillä tunkkaisen luolan pimennosta irvisti häntä vastaan kolme luurankoa.
Hän vieritteli kiviä luolan suulle, kunnes se kokonaan peittyi. Uupuneena istui hän sitten kiviröykkiölle, hänen päänsä painui polvien väliin ja silmistä vieri suuria, yksinäisiä vesikarpaloita.