* * * * *
Tähän aikaan oli Pyhän Olavin luostarissa Turussa saarnaajaveli nimeltä Tuomas, Hän oli ollut aina hiljainen ja itseensäsulkeutunut mies. Kun ulkomailta oli saapunut viestejä suurista vitsauksista, oli hän pukeutunut karvapaitaan, alkanut paastota ja ruoskia itseään sekä julistaa viimeisen ajan tulemista. Tätä hän oli tehnyt jo vuosikausia, antaen tukkansa ja partansa kasvaa pitkäksi ja muuttuen alituisesta paastoamisesta laihaksi kuin luuranko. Toiset pitivät häntä heikkomielisenä, mutta toiset hurskaana Jumalan miehenä.
Kun toinen mustan surman uhri oli kuollut ja säikähtynyt markkinakansa varustausi kiiruusti hajaantumaan tästä kovanonnen kaupungista, ilmestyi Tuomas Luostarimäen korkeimmalle kukkulalle ja kädet kaupungin yli ojennettuna huusi:
"Neljäs sinetti on avattu ja katso, hiirenkarvainen orhi on lähtenyt maata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja helvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä osaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja kuka voi pysyä!"
Kauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa pois kaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin luut oli asetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti esirukouksia.
Mutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan julistamaan viimeisen, ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun verhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki, jonka sisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman edelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan sanojen johdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja parannukseen. Ja kaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain riensivät he pappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat uhrikynttilöitä Pyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Eerikille. Toiset tekivät suuria uhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset turvautuivat samalla kertaa sekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin taikoihin ja muutamat pakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa autioiksi.
* * * * *
Dominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri lopettanut iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa, sillä muita kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa tavallisesti ollut. Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta leimahteli monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin ja riensi nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän kynttilän ja perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona puhkesi valtavan jyrinän säestämä rankkasade.
Mutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta ja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa. Kynttilä valaisi siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine uudinsänkyineen, astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine ristiinnaulitunkuvineen.
Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias mies, joka eli onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa kanssa. Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista oli vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä molemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä olisi outo luullut sisaruksiksi — seikka, jonka ihmiset sanoivat todistavan heidän avioliittonsa onnellisuutta.