"Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!" sanoi vaimo ja teki ristinmerkin.
"Onkin ollut koko kesän niin tukala helle", huomautti siihen kirkkoherra. "Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene kovin pahasti lakoon."
"Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut peräkkäin kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat sateet viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on, eihän sinua vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse hakemaan?" keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas kolkutus.
Kirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä saarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka vettä valuva tukka ulottui harteille.
Se oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.
"Pax tecum, frater!" tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin toivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.
Tultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti hetken ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi purskahtamaan itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten viittasi munkki luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi kirkkoherralta:
"Onko tuo sinun vaimosi?"
Hämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen munkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:
"Ja nuo sinun lapsiasi?"