Mutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan kokonaisen päivän ja yön. Hän käsitti ainoastaan hämärästi, missä hän oli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli laskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa suuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois tuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.
* * * * *
Syksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä ilmestyi jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen selässä. Itse hän oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet, iho kellertävä ja tukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut vaikea tuntea entiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos kylässä olisi ollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki talot olivat autioina, sillä toisista oli musta surma korjannut asukkaat, toisista olivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin, välttyäkseen siellä korven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.
Autio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen selästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen riensi hän, sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen harhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet käteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän harjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili kauan ja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään jälleen vaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi hän kellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen iltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä autioon ympäristöön.
Seuraavana päivänä jatkoi hän kellojen soittamista. Puolen päivän seuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton kellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he arkaillen pysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin luukkuun herra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:
"Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja lapseni ovat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon rukoilemaan, että Jumala auttaisi minua löytämään heidät!"
Mutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi kirkkoherrakseen tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä ja vetäytyivät kiiruusti takaisin metsiin.
Mutta herra Henrik jatkoi soittamista. Aamusta iltaan kaikui kellojen kumina. Ja kun metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina kuulivat kirkonkellojen kumeasti moikuvan, ristivät he kammomielin silmiään ja rukoilivat Pyhää Henrikkiä suojakseen.
Talven tullen lakkasivat kellot vihdoin soimasta ja kun asukkaat palasivat kylään, ei herra Henrikkiä näkynyt missään. Eivätkä he sen koommin kuulleet kirkkoherrastakaan. Hän oli lähtenyt jälleen harhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään kiduttavina katumuksentekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina mielipuolina kiertelivät maata.
Kantaisän näky