Joensuun Matias Halikon pitäjässä oli mahtava ja äveriäs mies. Hänen härkänsä kyntivät laajoja ja hedelmällisiä peltoja, joita hänen esi-isänsä polvi polvelta olivat raivanneet Halikonjoen mehevään suulaaksoon, ja omalla haahdellaan kävi hän kauppaa Räävelissä, Turussa ja Tukholmassa. Tuntui kuin kaikki esi-isäin ponnistukset olisivat puhjenneet kukkaan Matiaksen aikana ja kuin kaikki heidän vuodattamansa hiki olisi muuttunut kullaksi hänen käsissään, sillä hänen lukuisat aittansa olivat viljaa täynnä ja hänen kirstunsa kalleuksia ja hänen emäntänsä luhdeissa notkuivat orret kallisarvoisten pukujen ja ryijyjen painosta. Läheisen Rikalan kaupungin porvarit ja pitäjän rälssimiehet kadehtivat häntä suuresti, että hän, vaikka olikin talonpoika, kävi kauppaa kuin porvari ja että hänellä oli useampia ja muhkeampia hevosia kuin yhdelläkään vapaakirjan omistajalla.
Joensuun Matias ei nimittäin kuulunut rälssisäätyyn ja ettei hän ollut siihen pyrkinyt, sitä monet ihmettelivät. Mutta Matias ei ollut siitä välittäni: eikä hänen rikkautensa yleensäkään näyttänyt tuottavan hänelle iloa, sillä hänen mieltään painoi raskas suru. Hänellä ei nimittäin ollut vielä poikaa ja hän alkoi olla jo ikämies.
Kerran oli hän vedonnut sielunpaimeneensa ja herra Remboldus, Halikon seurakunnan kuraatus, oli käskenyt häntä muistamaan kirkkoa, ja Matias oli herranhuoneelle lahjottanut messupaidan ja kalliita kynttilänjalkoja ja herra Remboldus oli siunannut emäntää ja ripsunut häntä vihkivedellä, mutta apua ei siitä kaikesta ollut lähtenyt. Ja toisen kerran oli hän vaeltanut Pohjois-Hämeen erämaihin, joissa asui vielä lappalaisia, ja etsinyt käsiinsä heidän kuuluisimman noitansa, joka oli pärryttänyt rumpuaan ja lukenut hänen ylitsensä mahtavia loitsuja. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua lähtenyt.
Olivatko nyt sitten kaikki esi-isien työnhedelmät kokoontuneet hänen käsiinsä vain sitä varten, että ne hänen jälkeensä hajoaisivat kaiken maailman tuuliin, kysyi Matias sydämessään napisten ja käyden entistä synkemmäksi.
Tapahtui sitten eräänä päivänä, että Joensuiden ratsasti Turusta sanansaattaja, joka toi Matiakselle käskyn Suomenmaan laamannilta saapua kiiruusti Turkuun, mistä hänen oli piispan, laamannin ja yhdentoista muun rahvaan miehen kanssa lähdettävä Ruotsiin valitsemaan kuningasta Moran kivillä, kuten kuningas Hakoonin julistus sääti Suomenmaan asuvaisille.
Tämä matka oli alkuna Matiaksen vapautukselle.
Kun Hemming-piispa, jonka silmä oli seurustelussa Pyhän Birgittan kanssa terottunut näkemään ihmissydämeen, oli matkan kuluessa useamman kerran salaa tarkastellut mahtavaa Joensuun Matiasta, tuli hän lopulta hänen luokseen ja kysyi syytä hänen suruunsa. Matias kertoi silloin, mikä hänen sydäntään painoi.
"Oletko muistanut kirkkoa?" kysyi piispa. Sitä oli Matias tehnyt mielestään enemmänkin kuin tarpeellista.
"Mutta oletko lepyttänyt pyhimyksiä, sillä ne ovat meidän välittäjiämme taivaallisen isän tykönä?" ja piispa neuvoi häntä tekemään toivioretken johonkin pyhään paikkaan.
Sitä ei Matias ollut vielä tehnyt ja hän päätti nyt lopuksi turvautua siihen. Piispa neuvoi häntä käymään joko Pyhän Eerikin haudalla Upsalassa tai Pyhän Olavin haudalla Trondhjemissa. Myöskin kotimaassa saattoi hän tehdä retken joko pyhän ristin luo Hattulaan tai Pyhän Jaakon luo Renkoon. Matias päätti käydä kaikissa näissä paikoissa ja heti kuninkaanvaalin päätyttyä alotti hän retkeilynsä.