Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin pohjaan. "Tahdotko lisää olutta?" ehätti täti sen huomatessaan, "tietysti sinä tahdot, minä menen hakemaan."
Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun myyty. Viimeiset oli vaihdettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin kestille.
"Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan keino keksitään", lopetti hän merkitsevästi.
Samassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta, hentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti vinot silmät.
"Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt?" kysyi äiti kuin pikkulapselta.
"Veljeäsi!" toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton antaa tuomisiaan, ainakaan nyt.
"Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle soutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö", sanoi äiti, ja Hannu ajatteli: "Vai niin!"
"Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu", alotti täti, kun Kirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin, keskeytti hänet sanoen:
"Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin terveiset, sillä hän vartoo minua."
Vastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti ulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin tuntein jätti hän huoneen.