Vuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella sotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä saakka oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von Rosenin johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan mennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen turhaan avukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.
Rykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan suojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli tällöin lausunut:
"Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on vähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa. Mutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen ammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa enää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee vihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole tehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä linnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin tulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin, että vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä on meitä kohtaan."
"Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä yhtymään kuninkaan armeijaan", oli tähän komentajan puheeseen huomauttanut eräs upseereista.
"Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi", oli siihen eversti vastannut, "sillä vihollisten tavattomaan ylivoimaan nähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut harvat pääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä penikulmia sellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista partiojoukoista ja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien luokse meistä ei yksikään pääsisi."
"Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä avonaisella kentällä ja surmata sitä ennen mahdollisimman monta vihollista", oli upseeri edelleen väittänyt.
"Minulla on kuitenkin mielessäni keino", oli tähän komentaja sanonut, "jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle, samalla kun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin koettaessamme läpi raivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan kellarissa on vielä jälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos vihollinen huomisessa rynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten pidän varmana, niin me räjäytämme sen ilmaan —"
"Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme, kuten Simson", oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan nuoremmista upseereista.
Komentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut olivat ainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin miehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää läpi raivautumista vai räjähytettäisiinkö linna ilmaan.
Tähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen jälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä olisi meneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia samalla saisi surmansa, oli Salvius hiipinyt ulos. Komentajan ehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja pakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä yksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.