Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi valmistuttuaan oli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan viran Puolaan lähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten ansioita parempiin paikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt vasta kihlatun morsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti kuin sodan pikaista päättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja saadakseen ikävöidyn morsiamensa kanssa asettua oman katon alle.
"Hyvä Jumala!" huokasi hän epätoivossaan. "Pitääkö kaiken loppua nyt tähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema täällä kaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä heittää omaisilleni ja morsiamelleni?"
Tuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät pilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän ei voinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa kostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen lähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi upseerien päätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon saapumista. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman kunniattomana, jota paitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi.
Joka päivä oli hän tältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti, turhaan odottaen apujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin. Nyt saattoi jo pitää varmana, että vihollisjoukot olivat tehneet avunsaannin mahdottomaksi. He olivat jätetyt tänne vihollismaan sydämeen oman onnensa nojaan kuin haaksirikkoinen laivaväki kuohuvan meren keskelle. Ellei suoranaista ihmettä tapahdu, kohtaa heidät huomenna perikato, sillä olihan eversti ilmottanut, että vihollinen varustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että linnan varustukset eivät voi heitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän uskoa, että Jumala pelastaisi heidät vielä tästä onnettomasta asemasta? Hän tunnusteli sisäistä itseään, mutta huomasi, että tämä kolkko ympäristö talvimyrskyineen ja joka suunnalta näkyvine vihollisen vartiotulineen, jotka kiiluivat pimeydestä kuin jättiläispedon saalista vaanivat silmät, ikäänkuin riisui hänet alasti ja masensi voimatonna maahan.
Morsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he joka ilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä, katse luotuna kuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen. Siten voisivat heidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse olivatkin kaukana toisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka mieluisia hartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä himmenevän, kun hän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka valjuna ja viluisena juuri kurkisti pilvien raosta.
Kun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman morsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän vallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten sen tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen, toivoen että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti Alanus, joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli ruvennut miekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne Tycoczin linnaan.
Hän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä hänen olalleen ja lausui:
"Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä joukostamme, arvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä toivottamaan ja lähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita tarkastamassa."
Hän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja lausui sitten:
"Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa tehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää hänelle jäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta minullahan ei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä lemmensuhdetta kuin sinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän olla jo toisen oma."