Monen vaivan jälkeen löysi hän ystävä-vainajansa perheen, joka omalta osaltaan oli saanut kestää kaikki isonvihan kauhut. Luovutettuaan tuomisensa kertoi hän itkusta hiukenevalle puolisolle ja lapsille tuosta kamalasta jouluyöstä kaukana Ukrainan aroilla.
Isästä poikaan
Majuri Kaarlo von Burghausen istui havukasalla nuotion ääressä. Hän tunsi itsensä hieman rauhattomaksi. Tätä ei kuitenkaan aiheuttanut tieto siitä, että venäläiset lähestyivät Pähkinälinnasta käsin monituhantisena joukkona ja että hän kuudensadan ratsumiehensä kanssa oli todennäköisesti joutuva huomenna tekemisiin heidän kanssaan, vaan rauhattomuuden aiheena oli yksinkertaisesti se, että hän ennen taistelua aikoi pitää sotilailleen puheen.
Hän oli miekkamies kiireestä kantapäähän sekä saanut jo monesti katsoa vaaraa silmästä silmään, joten vihollisen läheneminen ei voinut häntä huolettaa. Mutta sitä kykenemättömämmäksi tunsi hän itsensä sananmiehenä. Huomista taistelua piti hän kuitenkin siksi merkityksellisenä, että hänen päällikkönä tuli välttämättä pitää sen edellä puhe sotilailleen. Tämä oli nimittäin ensimäinen kerta tämän sodan aikana, jolloin venäläiset hyökkäsivät varsinaisesti Suomen rajojen sisälle ja hän seisoi täällä Lipolan kylässä kuudensadan karjalaisen rakuunansa kanssa koko Suomen etuvartiana. Hän tunsi hetken historiallisesti tärkeäksi ja ponnisti ajatuksiaan, löytääkseen hetken vaatimuksiin soveltuvan puheen aiheen.
Jos majuri von Burghausen olisi menneen ajan vaiheista ollut hiukan paremmin selvillä niin olisi hän saanut oivallisen puheen aiheen itse sen paikan asemasta, mihin hänet oli komennettu synnyinmaansa etuvartiaksi. Hän olisi muistanut, että ensinnäkin Lepolasta noin parin penikulman päässä lounaassa oli Kivennapa, missä eräs herra Jöns Maununpoika puolitoista vuosisataa sitten oli vähäisen joukon kanssa Suomen etuvartiana ottanut vastaan suuren venäläisjoukon sekä ajanut sen takaisin rajan yli. Ja toiseksi hän olisi muistanut, että suunnilleen saman matkan päässä Impolasta koilliseen on Rautu, jossa viitisenkymmentä vuotta sitten eversti Burmeister talonpoikaisjoukon kanssa oli nimikään maansa etuvartiana ja ajoi venäläisarmeijan takaisin.
Hän olisi voinut muistuttaa sotilailleen noista entisajan miesten urotöistä sekä jatkaa sitten jotenkin siihen tapaan, että koska Lipola on sen suoran viivan keskikohdalla, joka vedetään Raudusta Kivennavalle, niin he niin ollen ovat saaneet osalleen keskustan puolustamisen tuolla etuvartiolinjalla. Ja kun molemmat sivustat ovat aikaisempina aikoina kumpikin kohdaltaan lyöneet vihollisen takaisin, niin on heidän velvollisuutensa seurata isäin esimerkkiä ja puolustaa yhtä sankarillisesti keskustaa.
Mutta, kuten sanottu, majuri Burghausen ei ollut selvillä isänmaansa historiasta paremmin kuin muistakaan sotakomentoon välittömästi kuulumattomista seikoista. Ja siksi hän levottomasti haparoitsi niiden häälyvien mielikuvien joukossa, joita aiottu puhe herätti hänen päässään.
Maaliskuinen päivä oli jo riutumassa illaksi. Läntisellä taivaanrannalla näkyi enää heikko punerrus ja sitä vastaan kuvastuivat tummina kuvioina taampana olevan kylän tuulimyllyt ja kaivonvintit. Yltympäri kuului matalaa puheensorinaa sotilasten nuotioilta ja syrjempänä rauskuttivat illallistaan paaluihin kytketyt hevoset. Etäämpänä huhuilivat etuvartiat toisilleen ja kovettuvalta hangelta kuului suksensuihketta.
Burghausenin vanha palvelija, Martti, jolla oli yllään korpraalin asu, heitti uusia puita isäntänsä nuotioon ja tiedusti samalla, eikö majuri halunnut illastaa.
Puhuteltu kohotti päätään ja silmäili hajamielisenä Marttia. Mutta äkkiä elostutti hänen silmiään iloinen välähdys ja sormiaan näpsähyttäen huudahti hän: