"Niin, kaivahan tosiaankin esille jotakin haukattavaa, sillä minulle tuli yhtäkkiä huikea nälkä. Ja sitten saat itse istua tähän nuotiolle sekä kertoa minulle Lundin tappelusta."
Marttia silmäillessään oli majuri äkkiä muistanut, että tuo vanha korpraali oli ollut mukana Lundin tappelussa, jossa hänen isänsä, eversti Herman von Burghausen, oli viidensadan suomalaisen ratsumiehensä kanssa pelastanut voiton ruotsalaisille. Isä oli sankarijoukkoineen kaatunut paikalleen ja Martti oli ainoa pelastunut koko rykmentistä, sillä eversti oli kaatuessaan velvottanut hänet viemään viime tervehdyksensä omaisilleen Suomessa. Nuo paikoilleen kaatuneet sankarit olivat olleet Karjalan rakuunoita ja siis hänen rakuunainsa isiä ja heitä oli johtanut hänen oma isänsä. Siinähän oli mainio puheen aihe ja se tuli kuin taivaasta pudoten!
Monta kertaa oli majuri lapsuudessaan kuullut Martin kertovan Lundin tappelusta. Aina kun Burghausenin perhe oli tuon kuuluisan tappelun vuosipäivänä kerääntynyt illan hämyssä takkavalkean ympärille heidän talossaan Walkjärvellä, oli Martti-rakuuna kutsuttu sisälle kertomaan eversti-vainajan viimeisiä terveisiä. Yhtä uskollisesti oli Martti aina, talon rouvan nyyhkyttäessä, kuvannut yksityisseikkoja myöten taistelun vaiheet, joutuen lopulta itsekin liikutuksen valtaan, kun hänen oli toistettava everstin terveiset vaimolleen ja pojilleen. Majurille oli kertomus siis kylläkin tuttu, mutta siitä huolimatta tahtoi hän nyt kuulla sen jälleen ja siten verestää muistiaan.
"Kas niin, Martti, alahan jo kertoa!" hoputti hän syömään ryhtyessään vanhaa palvelijaansa, joka oli istahtanut havukasan reunalle ja kohenteli nuotiota. "Kuinka oli meikäläisten sotajoukko asetettu rintamaan?" kysyi hän johteeksi, että Martti pääsisi paremmin alkuun.
"Meidän rykmenttimme oli etummaisena vasemman siiven äärimmäisellä nokalla", alkoi Martti, joka ei juuri ollut selvillä koko sotajoukon sijottelusta. "Ja oikean siiven nokalla oli myöskin suomalaisia ratsumiehiä, vaikka ne eivät kuuluneet meidän rykmenttiimme."
"Aivan niin, suomalaiset olivat siis teräksenä kummankin siiven kärjessä", keskeytti majuri, "sen kunnian he olivat ansainneet Saksan sodassa."
"Meidän takanamme oli kiviaita, jonka suojassa ruotsalainen jalkaväki seisoi", jatkoi Martti. "Kun tanskalaiset lähenivät, lausui eversti-vainaja: 'Pojat, nyt on kysymyksessä voittaa tai kuolla! Tuon kiviaidan suojaan kai teistä ei kukaan halunne paeta, vaikka itse hiisi syöksisi joukkojansa meitä vastaan?' Ja yhteen ääneen huusivat pojat, että he tahtovat pitää paikkansa, tulkoon mitä tulkoonkin. Sitten alkoi taistelu. Ruotsalaiset meidän oikealla puolellamme joutuivat pian epäjärjestykseen ja alkoivat paeta kiviaidan taakse. Mutta meidän rykmentissämme ei ainoakaan rivi ollut horjahtanut paikaltaan ja verissäpäin saivat tanskalaiset palata takaisin.
"'Hyvin tehty, pojat!' huusi eversti-vainaja, 'Ja nyt valmiit ottamaan vastaan toista kuuroa!' Mutta tanskalaisten toinen hyökkäys päättyi kuten ensimäinenkin. Silloin toivat he meitä vastaan henkikaartin joukot, joita he pitivät voittamattomina ja meitä he nimittivät kuoleman rykmentiksi, kai sen takia, että meidän jokaisella kahdeksalla komppaniallamme oli mustat liput —"
"Ja että te kuolemaa tuottaen seisoitte niin järkähtämättöminä alallanne", lisäsi majuri.
"Niin", jatkoi Martti. "Ensiksi teki henkikaartin ratsuväki kolme hyökkäystä meitä vastaan, mutta ajettiin joka kerta nurinniskoin takaisin. Sitten tuli henkikaariin jalkaväki, jonka muskettituli teki suuria aukkoja meidän riveihimme. Mutta meidän säilämme ajoivat heidätkin hajalleen. Yhtä järkkymättöminä seisoivat rivimme alallaan, vaikka meistä monet olivatkin jo ainaiseksi suistuneet satulasta ja yhtä monet vuotivat verta. Eversti-vainajallakin oli jo useita haavoja ruumiissaan, mutta siitä huolimatta istui hän kuin valettuna satulassa ja kehotti miehiä pysymään lujina, kunnes muu sotajoukko kerkeää uudelleen järjestyä taisteluun. Kaikki lippumme liehuivat vielä pystyssä eivätkä tanskalaiset uskaltaneet enää uudistaa hyökkäyksiään. Mutta sen sijaan alkoivat he viskellä meidän keskellemme kranaatteja, jotka räjähtäessään surmasivat ympäriltään hevosia ja miehiä. Nyt alkoivat rivimme nopeasti harventua, mutta me jälellä olevat seisoimme lujina paikallamme ja vastasimme karpiineillamme tanskalaisten tuleen."