"Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä viimeinkin jouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin toivonut."
"Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan papintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole näinä vuosina ollut mitään tietoa?"
"Ei", nyyhkytti tyttö vastaukseksi. "Isäni on ollut jo toistakymmentä vuotta kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat minut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän, elävätkö he vielä ja missä he ovat."
"No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, ja ehkäpä Jumalan avulla saamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat he monien muiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he kyllä ovat turvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa sinutkin sinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa sekä sukupuolellesi kuuluva puku."
Viimeisiä sanoja puhuessaan katsahti Armfelt kirkkoherra
Peitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä lähestyen virkkoi:
"Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä kyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse noita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa."
Ottaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista.
Armfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena muutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi sen ikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan mielialan, jonka tytön kertomus oli synnyttänyt.
Ulkona oli mitä herttaisin kesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla kasvavassa pihlajassa sirkutteli parvi pikkulintuja, kaduilla ja pihoilla näkyi päivää paistattelevia sotilaita ja torilta kuului rummunpärrytys, kun talonpoikaisille sotilasjoukoille opetettiin sotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä kaikkea tuskin huomasikaan. Oikea käsi poveen pistettynä, pää syvään alas painuneena ja kasvoillaan synkkä ilme tuijotti hän ulos. Pormestari ja upseerit vaihtoivat kuulemansa johdosta matalalla äänellä sanan silloin, toisen tällöin.
Kun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän: