"No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja totuttanut. Mutta nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen muonituksesta. Herra pormestari, pyydän teitä esittämään suunnitelmanne."
Viimeinen varustus
"Te syytätte minun nuoruuttani, herra rovasti! Mutta muistakaa, että minä olen seitsentoista vuotiaasta asti kantanut miekkaa, ollut kymmenessä suuremmassa taistelussa ja lukemattomissa kahakoissa, haavottunut kolme kertaa ja ollut kerran sotavankina kaukana Venäjällä, josta sanomattomia vaivoja ja vaaroja kokien karannut takaisin isänmaatani puolustamaan. Jos minä siis vuosiltani olenkin nuori, niin olen minä vanha kokemuksiltani ja tiedän niin ollen, mihin virkani minua velvottaa."
Lausuttuaan nämä sanat rovasti Cajanukselle kääntyi Kajaanin linnan komentaja, kapteeni Fieandt, vihaisesti ympäri, veti miekankantohihnan kireämmälle ja astui ulos.
Hän kiipesi suoraapäätä linnan ulkomuurille, jossa hän pysähtyi tarkastelemaan vihollisleiriä.
Oli niin pakkanen, että viikset ja kulmakarvat kohta ulos tultua jäätyivät ja hengitys muuttui sakeaksi usvaksi. Tähdet teräksen kylmässä taivaanlaessa vilkkuivat levottomasti ikäänkuin olisivat kylmän kourissa vikisseet ja viluisena ja orpona riippui kynsistään kuun kierukka taivaan rannalla. Jylhinä ja valkean hohtavina kohosivat vaarat eri suunnilla ja tuo kesäisin niin ihana ympäristö oli nyt kuin ruumisliinoihin kääritty. Kumeasti ja uhkaavasti pauhasi Ämmä talviöisen autiuden keskellä ja sen pyörteistä nouseva usva vaanii kuutamossa haaveellisina, alati muotoaan muuttelevina hattaroina.
Niemellä vastapäätä, josta ennen olivat pienen erämaa-kaupungin tulet vilkkuneet, törröttivät nyt kinosten keskeltä kirkon ja raatihuoneen sekä useimpain talojen hiiltyneet rauniot. Ainoastaan joitakuita hökkeleitä oli jälellä ja niiden välissä näkyi pitkät rivit lumikotuksia, joissa piirittäjät majailivat. Rannempana oli hirsivallien suojassa joukko kanuunoita, joiden mustat kidat nyt yöksi vaienneina tuijottivat uhkaavina linnaa kohti. Vahtipatrullit liikkuivat edestakaisin, valmiina hälyttämään, jos linnasta yritettäisiin äkillistä uloshyökkäystä, sekä samalla vaanien linnaan mahdollisesti vietäviä muonalähetyksiä. Mutta milloin he sattuivat liiaksi lähenemään virran rantaa, silloin avasi kohmettuneessa horroksessaan uinuva linna hetkeksi tulisilmänsä ja kumeat musketinpaukaukset repelivät öistä hiljaisuutta ja monikertainen kaiku vastasi etäisistä vaaroista, ikäänkuin ympäröivä erämaakin olisi ilmaissut olevansa vielä valveilla sekä seuraavansa tämän Suomen viimeisen varustuksen kamppailua.
Fieandt pysähtyi vanhan silmäpuolen sotilaan luo, joka muskettiinsa nojaten seisoi ampuma-aukon ääressä.
"Vieläkö jaksat pidellä muskettia, vanha Skarppi?" kysyi hän.
"Kyllä Skarpin musketista lentää kuula vielä yhtä kauas kuin nuorempanakin, herra komentantti", vastasi sotavanhus. "Äsken juuri keikautin tuolla muutaman ryssän, joka pisti nenänsä musketin kantomatkan sisäpuolelle. Mutta tarkenemisen laita tässä on hieman niin ja näin. Sormet kangistuvat väkisinkin muskettia pidellessä ja varpaani ovat jo ihan turtana. Korvistani sen sijaan ei ole väliä, sillä ne minä palellutin jo toissa talvena Napuella."