Revontulten alla
Tasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin. lännessä se yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla pohotti yhtä valkoisena kuin metsätön mannerkin Millään suunnalla ei näkynyt ihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot Limingan lakealta.
Ilta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät revontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat idästä länteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti. Niiden kaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan hohteen.
Kumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen suksimies. Hän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä toivoi hän pikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen vainoojistaan. Neljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti nimittäin satamiehinen kasakkalauma, joka aamusta aikain oli syvässä lumessa seuraillut tuota yksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka hetkeksi lyheni hiihtäjän ja kasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten parvesta joukko laukauksia. Hyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat hiihtäjän ympärillä ja hänen puvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat osottivat, että hän oli saanut jo useita haavoja.
Hän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja jäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä yksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui eteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti sitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti eteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän lumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa'asta ärjynnästä ja silloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen oli vielä kintereillä.
Mutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet korkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset kuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin, pysähtyi sitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää näkyvissä, ne olivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja palanneet äskeisiä jälkiään myöten takaisin.
Mutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen polvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen. Korvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten loimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut elämä hänen sisäisen näkönsä ohi.
Kuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten kauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan alkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden Nissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena ja muusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset lähenivät yhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia virtasi yhtä mittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi kotonaan ja nautti nuoresta onnestaan.
Kotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi partiojoukkoja, jotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat vihollisia missä suinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa voimistaan kuulua Nissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää kotiaan ja nuorta vaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta lähteä sotateille, sillä isänmaa — sehän oli hänen kotinsa ja se oli saanut olla rauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita. Kodin rauhassa asuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina sotaan nähden ja vasta sitten, kun vihollinen oli astunut heidän kotipiiriinsä, kun heidän persoonallinen rauhansa oli tullut häirityksi, olivat he hurjistuneet ja heittäytyneet sopan pyörteisiin.
Ja niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli ankarasti kostetuksi.