Eräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin. He sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat talossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he alkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet saunaan pihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen surkeat avunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty.
Tuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos pelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen pönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti saunan palamaan.
Sydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan hämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului vihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot. Mutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti alas.
Silloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen elämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle.
Hänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta hänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä eteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan heidän suhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän omituisen hajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja karkasi miesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen.
Hän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit, joita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä itseäänkin. Kuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan vihollista, ilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Raivoisana ja ruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten viikinkien berserkit, raivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin hänestäkin vihollisten kesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta. Kuin myrkyllisiä itikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan armoa tai vihansa koskaan heltiämättä.
Niin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin iäti nälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suuri palkinto ja kaikkialla vainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot.
Tänään hänet sitten oli kohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki toverit hänen ympäriltään olivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa ja itse hän haavottuneena oli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden halki, kintereillään kostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko.
Mutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat olivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena heittäytyä kinokselle kuolemaan.
Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot, mutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle suksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat hänen lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka suunnalle vihreähohtoinen lumiaavikko.