Hän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun, niin että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle. Ennen jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi katsomaan nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat punertavina huurun keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä vaienneet aivankuin jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.
Rajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja lausui hammastensa välitse:
"Sopikaa nyt valinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain taidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän niskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että oppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan."
Hän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion kapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän huurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se kumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle veristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.
Kesken aseiden melskeen
"Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui", jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana kertomustaan karkea ja rentoileva ääni. Herra Ljungo, Kalajoen kirkkoherra, oli laskenut hanhenkynän kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen selkäkenoon tukevassa nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja antausi kuuntelemaan oven takaa kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa oli äsken pistäytynyt huoneessa ja ilmottanut, että taloon oli yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko Kokkolasta. Hän oli nimittäin matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin, jonne hän kuljetti äsken Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti Abraham Melkiorinpoikaa. Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä tupaan, jossa hän tiesi voudin istuvan käsistään ja jaloistaan sidottuna ja jonne naapureista oli kokoontunut väkeä näkemään vankia sekä kuulemaan uutisia pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia vastaan.
Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.
"Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan niityllä ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka. Mutta silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä 30 tulla porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena saattueena. Krankka kujasi merkin ja silloin me karkasimme kuin hurtat niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta vempeleen poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko saattueen oli pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen reen kimpussa ja huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä päältään potkaista, kun me jo kolkkasimme ne hengiltä…"
Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:
"Mutta Krankan Hannun sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän parhaimman otuksen kimppuun —".