Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia:
"Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi
Krankan tehdä mieli."
Ympäri tupaa kuului naurun hörinää.
"No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja ryömii itse lämpimään sudennahkaan."
Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa, joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa ääntään.
"Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme Krankkaa itse voudiksi ja aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi —".
Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se hieman asettui, jatkoi hän:
"Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin ja alkoi huutaa: 'elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen!' Kesti kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin oli hän jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä valitti sivujaan."
Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen kuulijoilleen tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa. "Mutta kun me tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia, ei sitä näkynyt missään."
"Vai jo kerkesi piiloon pökäistä", keskeytti tässä jonkun kuulijan ääni.