Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät käsistään ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat aikaansa jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti alituista kinaa herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja käsikirjuri Eerik Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu herttuan suosiosta kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he toisiaan karsaasti. Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista, jossa hän oli käynyt herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia kertomaan, mitä Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli heti ottanut Eerik Göransson saadakseen siten tilaisuuden sutkautella kilpailijaansa.
Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta: "Porttiholvissa oli herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa kurkistelivat neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä siipein suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä meihin nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa, että hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan sylilemmityinen."
Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut. Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella kosiskeli Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä, marskin, perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson jatkoi kaikessa rauhassa:
"Sitten noustiin ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi kirkkoon, sillä herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä selville siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai elelikö hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella hänen kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta ja näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat."
"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi nähdessään pahimman vihamiehensä kuolleena edessään?" kysyi Birkholtz uteliaasti.
Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta
Göransson ehätti vastaamaan:
"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja sanoi, että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi lujassa."
"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen", virkkoi tähän Birkholtz. "Jahka sinä kerran pääset toiveittesi perille ja saat aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä palkkioksi oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi Stegel sekä vaakunaasi teilirattaan kuvan."
Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa olivat lievimpiä Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua tulevan, oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa. Silloin livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin, nopeasti ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa hohottaneet tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:
"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä vastenmielinen asia?"