"Minun mielestäni me voisimme viipyä siellä vähän pitempäänkin sekä lähettää sillaikaa tiedustelijoita Tukholmaan, sillä pelkäänpä, ettei herttua ota meitä vastaan kovinkaan vieraanvaraisesti", arveli herra Klaus. Kun herrat olivat ajaneet kartanon pihamaalle, pyrähti avaralle kuistille joukko eri-ikäisiä vallasnaisia. Stålarm paljasti päänsä ja lausui kumarrellen:
"Jalosukuiset rouvat ja neidit, me olemme kierteleviä ritareita ja rohkenemme turvautua vieraanvaraisuuteenne, sillä…"
Hänet keskeytti joukko iloisia huudahduksia ja hetken päästä koko naisparvi syöksyi portaita alas. Ennenkuin herra Arvid ehti tointua hämmästyksestään, kuuli hän takaansa Klaus herran syvän basson julistavan:
"Minä syön ratsuni satuloineen päivineen, ellei tuolla seiso minun oma Kaarinani."
Hän loikkasi nopeasti maahan, samalla kuin rouvasväen joukosta muuan solakka nainen syöksyi hänen syliinsä. Mikko Munck ja Hartikka Henrikinpoika olivat myöskin jo maassa, saaden toinen toisensa jälkeen naisen syliinsä.
"Suuret jumalat, mihin autuaitten saarelle te olettekaan meidät saattaneet!" huudahti Stålarm, pudottaen hattunsa maahan ja lyöden hämmästyksensä merkiksi kätensä sivuilleen, niin että tomu pöllysi hänen ratsastustakistaan. "Tunnenpa, veljet, kadehtivani teitä. Vahinko, ettei herttua viime syksynä kuljettanut minunkin Elinaani tänne Ruotsiin, jotta minäkin olisin päässyt osalliseksi tästä onnellisesta löydöstä."
Hän laskeusi satulasta ja kiersi tervehtimässä ystäväinsä rouvia ja tyttäriä, suudellen kutakin heistä kädelle ja lausuen iloisia sukkeluuksia. Itkien ja nauraen kertoivat naiset, mitä vaiheita he olivat saaneet kokea sen jälkeen kuin herttua viime syksynä Turunlinnan vallattuaan oli kulettanut heidät vankeina tänne Ruotsiin. Aluksi heitä oli säilytetty Tukholmassa, sitten Örebrossa ja minkä missäkin. Juhannuksen tienoissa heistä oli osa kuletettu tähän kartanoon. He olivat äskettäin saaneet vihiä suomalaisten saapumisesta ja kun joku hetki sitten heidän silmälläpitäjänsä olivat hävinneet, olivat he arvanneet maanmiestensä lähenevän kartanoa ja hyökänneet ulos kuistille.
"Nyt on taas kaikki hyvin, kun jokainen on löytänyt omansa. Sen päälle vain iloinen hurraa!"
Herra Arvid heilutti hattuaan ja koko sotajoukko kajahutti kolmikertaisen iloisen hurraa-huudon.
Armeija leiriytyi kartanoon ja sen lähimpään ympäristöön. Pihanurmikolle katettiin pitkiä pöytiä, joiden ääressä päälliköitä kestitettiin, ja läheiselle ruohokentälle vieritettiin sotamiesten tarpeeksi oluttynnyri toisensa jälkeen.