No, kaipa ne ennen pitkää lähtenevät sieltä liikkeelle, arveli hän ja kun hän Tukholmaan vievän tien varressa keksi vähäisen metsikkökummun, kiipesi hän sen laelle ja piiloutui huolellisesti pensasten suojaan. Sieltäpä oli hyvä nähdä alas tielle ja lähettää nuoli suomalaispäällikön rintaan.
Vihdoin oli koko suomalaisjoukko, kappale neljättä tuhatta miestä, saatu onnellisesti maihin. Se järjestyi riveihin ja ratsuväki edellä, jalkamiehet jälessä, lähti se liehuvin lipuin ja torvien soidessa marssimaan eteenpäin.
Silmät pyöreinä tähysti Jöns Bulte lähestyvää sotajoukkoa. Olivatko ne todellakin suomalaisia, sillä eipä hän nähnyt jälkiäkään sarvista, harjaksista tai kavioista. Nehän olivat aivan saman näköisiä kuin omatkin sotamiehet. Ja kuinka uljailta näyttivätkään ne kaksi töyhtöpää ritaria, jotka ratsastivat joukon edellä. Toisen pyöreiltä kasvoilta säteili mitä päiväpaisteisin iloisuus, kun hän haasteli toverinsa kanssa, räjähtäen välistä niin raikuvaan nauruun, että Jöns Bultenkin täytyi piilopaikassaan vetää suunsa hymyyn. Hänen rinnallaan ratsastava herra taasen oli kalpeahko ja hyvin vakavan sekä ylhäisen näköinen ja jälempänä ratsastavat kymmenet herrat, nehän olivat kaikki tyyni asultaan ja olennoltaan täysiä aatelismiehiä.
Jöns Bulte ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Oliko tässä liikkeellä noitatemppuja ja silmänkääntämistä vai oliko hän tykkänään erehtynyt? Ehkä olikin laivasto herttuan, sillä senhän olisi ollut määrä etelästä käsin rientää tänne suomalaisia ahdistamaan ja tuo sotajoukko oli niin ollen omaa väkeä. Mutta eipä hän nähnyt niiden joukossa herttuaa eikä amiraali Scheeliä. Ja kun hän heristi korviaan, kuuli hän sotamiesten pajattavan aivan outoa kieltä. Siis ne olivat sittenkin suomalaisia!
Silloin raivostui Jöns Bulte ja tempasi jousensa vireeseen. Mutta otollinen hetki oli mennyt jo ohitse, päällikkö ei ollut enää ampumamatkan päässä. Ja jos hän lähtisi sitä juosten tavottamaan, ampuisivat tai keihästäisivät nuo hänen miehensä hänet ennenkuin hän olisi montakaan askelta ehtinyt ottaa. Sama kohtalo uhkasi häntä, jos hän ampuisi jonkun noista jälempänä ratsastavista alapäälliköistä. Taikatemput, joilla hän oli itsensä varaellut, unhotti hän häiriössään kokonaan. Niin pysyi hän piilossaan ja hypisteli epävarmana jousenvartta, kunnes koko sotajoukko oli ehtinyt marssia ohitse. Silloin lähti hän nolona ja häpeissään hiipimään takaisin Kullan kirkolle.
"Jöns Bulte on palannut", huusivat talonpojat leirissä ja kokoontuivat hänen ympärilleen. "Mitä kuuluu, onnistuitko yrityksessäsi?"
Jöns vältteli toisten kysymyksiä ja ilakoivia katseita, syleskeli ja kiroili ja mutisi jotakin noidantempuista, joilla suomalaiset olivat muuttaneet hahmonsa sekä lumonneet hänet niin, ettei hän heidän sivu kulkiessaan kyennyt kättänsäkään liikauttamaan. Mutta tästä saivat toiset ilonaihetta, he kyselivät, että livahtiko joku suomalaisista jäniksen hahmossa Jönsin housuihin ja esti häntä sankarillista aiettaan toteuttamasta. Ja pisteliäillä kysymyksillään ja naurunrähäkällään tekivät he Jönsin elämän sinä iltapäivänä ihan sietämättömäksi.
* * * * *
Tällä välin kulki suomalainen sotajoukko kaikessa rauhassa eteenpäin. Sen etupäässä ratsastava, pyöreäkasvoinen ja iloinen herra oli Suomen käskynhaltia, Arvid Stålarm, joka oli saanut osakseen korjata sadon rautamarskin kylvöstä, mutta jolle kohtalo ikäänkuin korvaukseksi tästä oli syntymässä suonut mitä iloisimman ja päiväpaisteisimman luonteen. Hänen rinnallaan ratsastava hienon ja ylhäisen näköinen herra oli herra Arvidin lanko, oppinut ja vakainen Klaus Fleming nuorempi. Heidän jälessään ratsastivat Akseli Kurki, edellisen veli Lauri Fleming, sekä joukko muita enemmän tai vähemmän huomattavia suomalaisia herroja. Kun tie oli kiivennyt muutamalle kunnaalle, kohosivat etäämpänä laaksossa näkyviin erään herraskartanon katot.
"Kas, mikä paratiisillinen paikka", virkkoi herra Arvid langolleen. "Luulenpa että pysähdymme tuohon kartanoon lepäämään ja vilvottelemaan."