Seuraavana päivänä puhui Nicolaus Bothniensis Skeptunan nimismiestalon portailta sikäläisille talonpojille ja saatuaan heidät sotajalalle kulki jälleen eteenpäin. Hänen virkatoverinsa tekivät samoin toisilla suunnilla ja pian oli sotainen innostus temmannut valtaansa koko Uplannin maakunnan. Kaikkialla otettiin esiin nauloissaan ruostuneet aseet, joita ei oltu tarvittu sitten Kyösti-kuninkaan päivien, evässäkit täytettiin leivillä ja kinkuilla ja lähdettiin marssimaan peljättyä vihollista vastaan, vihollista, joka useampain mielikuvituksessa oli ehtinyt jo muuttua kaviojalkaiseksi ja sarvipäiseksi noita- ja peikko-joukoksi. Ja kyllähän nyt olikin tosi edessä, sillä kaikkiallahan kerrottiin, kuinka Tukholmassa oli äsken satanut verta ja Itägöötinmaalla oli nähty ilmassa taistelevia sotajoukkoja.
Talonpoikaisarmeijan kokoontumispaikaksi oli dominus Nicolaus määrännyt erään niityn lähellä Kullan kirkkoa ja sinne riensi nyt eri suunnilta asestettuja miesjoukkoja. Suomalaisen laivaston tiedettiin ankkuroineen vanhan Gröneborgin linnan edustalle saman Kullan pitäjän alueella ja sinne oli talonpoikain marssittava tuota noita-armeijaa vastaan, jahka tarpeellinen lukumäärä miehiä ehtisi koolle.
Ensimäisenä määräpaikalle saapuneessa joukossa oli eräs Skeptunan mies, nimeltä Jöns Bulte. Kun tuli tieto että suomalaiset Gröneborgin luona ovat ryhtyneet maallenousupuuhiin, ei Bulte, joka oli hieman yksinkertainen sekä luonteeltaan kerskuri, malttanut olla sanomatta:
"Mitäpäs jos minä lähden ja ammun niiltä päällikön."
"Mene, mene, Jumalan luoma, niin pääsemme vähällä koko noitajoukosta", alkoivat muutamat piloillaan yllyttää, samalla kuin toiset olivat arvelevinaan, että Bulten olisi kovin vaarallista ryhtyä sellaiseen yritykseen, sillä suomalaisten päällikkö oli tietysti noiduttu, joten häneen eivät minkäänlaiset nuolet pystyisi.
Silloin uskoi Bulte miehille, että hän on sivellyt nuoliaan siunatulla ehtoollisleivällä sekä varannut itsensä monilla muillakin taikatempuilla.
"No sitten ei ole hätääkään", sanoivat miehet. "Silloin sinun nuolesi pystyvät vaikka itse paholaiseen."
Jöns Bulte heitti selkäänsä nuolikotelon ja jousen, jota hänen isoisänsä oli käyttänyt sodassa tanskalaisia vastaan, iski merkitsevästi silmää tovereilleen ja lähti yksin vaeltamaan kohti Gröneborgia.
Kun hänen eteensä aukeni merenselkä, hämmästyi hän nähdessään tuon vanhan linnan edustalla suuren laivaston, johon kuului kappale kolmattasataa alusta. Tosin niistä useimmat olivat vain pieniä yksimastoisia haaksia, mutta siltikin näytti luo laivasto taajoine mastometsineen Jöns Bultesta ylen mahtavalta.
Laivoista kuljetettiin parasta aikaa maalle hevosia ja miehiä. Rannalla liikehti niitä jo taaja joukko ja keihäät ja pertuskat välkehtivät auringonpaisteessa. Miltä nuo miehet oikein näyttivät, oliko niillä sarvet ja kaviot ja niskassa kauheat harjakset, sitä ei Jöns matkan pituuden tähden voinut erottaa.