"Elä hitossa kajoa, ne ovat suomalaisia!"
"Mitä, makkaroitahan nuo ovat!" sanoi ensimäinen hölmistyneenä.
"Niin, mutta ne ovat noitatempuillaan muuttaneet itsensä makkaroiksi", väitti toinen. "Minä näin selvästi tullessamme, että ne liikkuivat tuossa läjässä." Ensimäinen mies heitti makkaran maahan ja siirtyi pari askelta taammas. Useat muut seurasivat hänen esimerkkiään. Mutta Jöns Bulte, joka myöskin oli joukossa, astui sen sijaan pari askelta eteenpäin ja pysähtyi ihan makkaraläjän ääreen. Hän tunsi hetken tulleen, jolloin hänen sopi tovereilleen näyttää, ettei hän ollut mikään pelkuri eikä siis sen vuoksi ollut jättänyt suomalaisten päällikköä ampumatta.
"Mikä on kerran makkaraksi tehty, se on ja pysyy makkarana", sanoi hän päättävästi, ojensi kätensä ja tarttui päällimmäiseen kiekuraan.
Hän puristi sitä lujasti ja tultuaan vakuutetuksi, ettei se liikkunut eikä pyristellyt, ummisti hän silmänsä ja haukkasi siitä aimo palan. Saatuaan sen vaivalla niellyksi ja tunnettuaan, ettei siitä seurannut mitään vatsanväänteitä, haukkasi hän toisen suupalan avoimin silmin.
Toiset seurasivat melkein henkeä pidättäen hänen syöntiään. Kun Jönsillä oli makkarasta enää tikku jälellä ja kun hän väriään muuttamatta, huutamatta tai maassa kiemurtelematta yhä seisoi omilla jaloillaan, siirtyivät he lähemmäs ja kävivät yksi toisensa jälkeen käsiksi makkaroihin, jotka siinä tuokiossa hävisivät heidän avaroihin eväsreppuihinsa.
Se olikin ainoa saalis, jonka Uplannin talonpojat saivat suomalaisten leiristä. Sillä välin olivat laivat nostaneet ankkurinsa ja poistuneet hiljalleen Ruotsin rannikolta, vieden mukanaan joukon onnellisia rouvia ja neitosia, jotka monien seikkailujen jälkeen niin odottamatta olivat päässeet omaisiinsa yhtymään.
Tämä onkin ainoa retki, jonka suomalaiset sotaisissa tarkotuksissa ovat sitten pakanuuden päivien Ruotsin mantereelle tehneet. Tuon uplantilaisten saaman sotasaaliin johdosta on historia antanut sille leikillisen nimen makkararetki.
Sukuhaaransa viimeinen
Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana Fleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen: