Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina
Flemingille.
Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin, että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkuin Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.
Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan, jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat. Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin; ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun. Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan olin ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni isäni poikana.
Kuolemaan — sillä samana päivänä julistettiin meille kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna täytäntöön.
Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman holvikammio — lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina; viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini.
Kuinka alastomaksi tämä ennen niin kotoisa huone onkaan linnan monissa viime vaiheissa riisuttu. Verhoton makuutila, pari jakkaraa ilman patjoja ja pieni pöytä, jonka ääressä tätä kirjotan — siinä kaikki! Mutta uuniseinällä näkyvät vielä ne koukeroiset nimet ja vaakunat, joita me kerran väriliidulla muovailimme. Näkyypä siellä vielä se kruunukin, jonka sinä piirsit minun nimikirjainteni päälle.
Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.
Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä, että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät sydämeni, ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen sormeansa.
Kun aamulla Kirsti-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi. Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi. Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin. Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.
Lähdin kohta Arvid Eerikin pojan seurassa Turkuun, missä sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin. Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina viihtymään meidän parissamme.