Katolilaiseksi rukouskappeliksi sisustettu pienempi linnansuoja. Oikealla sivuseinällä, enemmän etualalla, ovi, samoin sitä vastapäätä vasemmalla. Perällä pieni akkuna, joka auki. Vasemmalla sivuseinällä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kynttilänjalkoineen. Oikealla rukousjakkara ja sen yläpuolella Neitsyt Maarian kuva. Peräseinällä vihkivesiastia. Seinillä siellä täällä pyhimysten kuvia ja kynttilänjalkoja.— Ulkoa, milloin etäämpää, milloin lähempää, kuuluu tykinjyräyksiä.
ANNA (Tulee yksin vasemmalta):
Oi tuskaa pohjatonta! Sydäntäin kuin veitsi sanat herttuattaren niin raatelevat aina, milloin mulle hän lemmestäni luottavaisna puhuu. Jos pahaa houretta tää edes ois, niin paremmin sen kestää jaksaisin! Mut muoto huolestunut armaani ja silmät valvonnasta väsyneet ja hyväilynsä kiihkeät, joill' uusiin hän ponnistuksiin innostua koittaa, ne unheesta mun kolkkoon totehen taas uudelleen jo ajavat. — En missään nää pelastusta tästä, pilkkanaurun tuon pahan demoonin, mi vietteli mun ansahan, vain korvissani kuulen. — Mut käyntiänsä jatkaa koneisto, tuo tyly, armoton, min liikkeelle nuo mustat intohimot kerran sai, ja tappaa uhkaa nuoren onnemme. Kuin noiduttu, kuin varjo rauhaton saan Gonsieskyn jäljiss' seurata ja työtään kirottua turhaks tehdä. Jos hedelmää tuon työni kantavan ma pienintäkään edes nähdä saisin! Mut ei, on sotilasten virnistys ja iva ainoa mun palkkani. —
(Tuijottaa hetken Neitsyt Maariaan kuvaan ja polvistuu sitten sen eteen, ristityt kätensä kuvan puoleen ojentaen.)
Ah, Neitsyt pyhä, äiti Jumalan, sun neuvoasi seuranneeni luulin ja parhaaks lemmittyni toimivan, kun askeleen tään onnettoman tein. Sun nimessäsi häijy demooni mua tähän askeleeseen rohkaisi. Siis vuorostas sa, äiti taivainen, nyt päästä minut pahan lumoista! Ah, keino näytä, pelastuksen tie nyt osoita, tää raskas pimeys mun ympäriltäin hajoita! Oi, äiti, sa tuskaa etkö sääli, tuskaa, jolle ah, kyyneleetkään huojennust' ei tuo, kun syvyyttä tään onnettuuden säikkyin ne lähteisiinsä piiloutuvat pois? (Vaikenee ja nousee hitaasti seisoalleen.) Sa vaikenet ja kylmin ilmenin ja huulin jäykin vastaan tuijotat! Niin raskaaks harhani mun arvioitko, ett' armon kipinää et pienintäkään luo pimeään, mi sieluani saartaa? (Kääntyen pois kuvasta.) Ah, kauemmin en povessani kantaa ma tätä jaksa! Kiinni pysyessä noin taivaan ovien, tie jälellä yks ainut on: mun sydän, tuskan-täysi on hälle — armaalleni avattava. Se tehtävä mun on, vaikk' kiroais sen johdosta hän minut, lempemme ja iäks multa sydämensä sulkis. Niin, niin, se ainoa —
(Vasemmalta kuuluu tykinjyräystä seuraava, murskautuvan ikkunan helinä, sekä jymäys kuin raskaan esineen lattialle kimmotessa, mitä säestää pari kimeätä naisäänen kirkaisua.)
Oh, kauheaa!
DOZKA (Syöksyy voivottaen vasemmalta kappeliin):
Voi hirmua! voi! Kuula kanuunan tul' akkunasta tuonne, mullinmallin niin pannen kaikki —