HERTTUATAR:
Ei tarvis. Kyll' äiti taivaallinen suojelee mua täälläkin; ei Sforzain jälkeläisen niin sovi yhtä kuulaa pakoon juosta.
GIPFERT:
On pirstaleina ikkuna ja loven on peräseinään kuula iskenyt.
HERTTUA:
Ma uljuuttasi, armas, ihailen. Niin kevyt kantaa päivän taakkaa on sun rinnallas.
(Siirtyy ikkunan ääreen.)
GIPFERT:
Ma sinne menemään en Teidän Armoanne kehoittaisi; se vaarallist' on.
HERTTUA Pelkoako näyttää mun enemmän kuin puolisoni tulis! (Tähystää ulos. — Gipfert hiipii varovasti hänen luokseen.) Kas, kuinka hyvin silmä eroittaa voi tästä Korpolaisten mäelle, miss' osa piirittäjäin kanuunoita on; katsokaas, tuoll' eikö töyräällä oo pari päällikköä? — Haa, nyt tunnen! Jöns Kurki, Laukon herra, toinen on! Se kurja ahmatti, jok' aikansa kun hyvyyttäni oli nauttinut, pois kääntyi, liittyin vihollisiini ja niinkuin hurtta ryöstää, raastaa, mun alkoi omaisuuttani; tuoll' ilkkuin hän seisoo nyt ja tänne tähystää. Mun tekis mieli suoraan kanuunan luo juosta ja se häneen suunnata.