HERTTUA:
Mut milloin se ehtii — milloin? Varmaan sadannen jo kerran tähystämäss' olin tuolla ma äsken tornin huipulla, mut aina vain yhtä turhaan! — Gipfert, peljätä jo alan, että neuvoihinne olen ma liiaks luottanut.
GIPFERT:
Ma parastani oon Teidän Armollenne tarkoittanut, ja toivon edelleenkin —
HERTTUA (katkerasti):
Toivotte! Mut mitä pelkät toivomukset painaa, kun toisessa on vaakakupissa nuo raskaat voimat, jotka rautaiseen on syleilyynsä meidät sulkeneet.
GIPFERT:
Ma toivon kuitenkin —
HERTTUA:
Oh, toivotte ja toivotte! — Jos tuohon laivaston te loihtisitte, toista ois, mut sitä me turhaan vuotamme! Ja missä ovat nyt porvarit ja talonpojat, jotka niin auliist' apuansa lupasivat? Ei yhtä askelt' oo he ottaneet!