ANNA:
Niin onnettuus tää sumentanut on sun aistis, ettet ääntäin tunne!
(Paljastaa kasvonsa.)
NIILO SKALM (Tuijottaa häneen hetken ääneti):
Anna! Ah, ijankaikkisuus on vierähtää jo siitä ehtinyt, kun valoivat sun silmäs tiellein päivänpaistetta. Se tapahtunut taivaankappaleella lie kokonansa toisella; on meidät yö synkeä sen jälkeen yllättänyt. (Hetken vaiti oltuaan:) Mut miksi polvistut sa edessäni? En sua tahdo syyttää, tuomita, syyn tästä kantaa yksin kohtalo. Se onnettuuteen meidät molemmat on syöstä tahtonut. — Ma kohtalon oon uhri kuten sinäkin, siis sun ei polvistua edessäni sovi. (Nostaa Annan ylös.) Jos anteeksantoni sun tuskallesi tuo huojennusta, niin sen sydämestä suon sulle.
ANNA:
Jalon Iuontees mukaista niin on se; polvilleni uudelleen ois halu mulla etees langeta ja kiittää sua, ellei kiitokset niin vähän merkitsis. — Ei, enemmän ma tehdä tahdon. — Kuule, orpanas on päällikkönä täällä, hän se mulle soi luvan tänne tulla; myöskin sun hän pakoon mennä suo. Siis kaapu tää nyt pue päälles sekä oitis lähde, ma sijahasi tänne jään. — Kun Puolaan oot vihdoin päässyt, luona isäni on sulla varma turvapaikka.
NIILO SKALM
Hm!
Ja entä sinä, Anna?
ANNA:
Naisena ei vaara mua suuri uhanne, ja kärsiä jos hieman saisinkin, niin huojennusta tuskalleni tois se vain. (Kätensä rukoilevasti ojentaen.) Oi kuule mua, pakoon lähde! Vois kaikki vielä — niin, sen lausua ma julki uskallanko? — muuttua vois hyväks vielä kaikki; unhoittaa kuin pahan unennäön koittaisimme tään nykyisen ja siellä kaukana me onnen uuden rakentaisimme. Oi sano, onko liian uskaljas tää haave, tuhkan alta elohon juur' herännyt?