NIILO SKALM (yksin):
Onnellisinta täys hullu oiskin olla: hulluutta tään elämän ei silloin huomaisi ja turhill' ongelmilla vaivata ei päätään tarvis ois, mut aivoistani on hulluus tasan yhtä etäällä kuin elämästä kaikki järjellisyys. (Istahtaa penkille ikkunan alle.) On kaiku askelten jo vaiennut tuoIl' ylähällä: helmaan unosen on vaeltaja päänsä väsyneen jo painaa saanut; mulle armoa ei sitä suotu. (Ovi aukenee hiljaa ja Anna Biehowska, mustaan kaapuun verhoutuneena, hiipii sisälle.) Oi, sa haamu öinen, jos harhakuvitelma aivojen et liian väsyneiden liene, sano, mist' äkkiä niin järjettyys tää kolkko on keskellemme tullut, myllertäen kuin myrskytuuli kaiken sekaisin, niin että kasvot itse Jumalan on peikon naamaks mulle muuttuneet?
ANNA (lähestyen hitaasti Skalmia):
En valon, vapahduksen tuojana ma tule, pimeytehen vajonnut on multa elonpäivän ihanuus ja synnintaakka maahan painaa mun.
NIILO SKALM:
Tuo ääni joskus soinut korvissani on kauan, kauan sitten — aikoina, jotk' iäks ovat menneet!
ANNA (polvistuen Skalmin eteen):
Polvistua suo etehesi sun ja keventää mun rikokseni taakkaa.
NIILO SKALM:
Onneton siis toinenkin tän' yönä tuskalleen käy huojennusta etsien. — Mut miksi mun eteeni sa polvistut? Sa väärän oot paikan ripillesi valinnut.