MARTTA SKALM:
Ma äitis oon.
(Painautuu Niilon rinnoille.)
ANNA (vetäytyen ovensuuhun, syrjään):
Ma hetken vielä tahdon viivähtää ja nähdä, äiti eikö paremmin voi pakoon saada häntä suostumaan.
MARTTA SKALM:
Mun poika poloiseni! — Aavisteeni ja pahaa ennustavat uneni, jotk' ovat painajaisten lailla mua siitä lähtien niin vaivanneet, kun Pohjan puoleen matkalle sa lähdit, siis toteen ovat käyneet! — Kohdata oi että tällaisessa paikassa mun pakko sua on!
(Itkee.)
NIILO SKALM:
Äiti, valoon kerran te yöstä ikuisuuden toitte mun, nyt jälleen pimeästä valkeuteen mun auttaa voitteko?