ANNA (heittäytyen Skalmin syliin ja painaen päänsä hänen rintaansa):
Mun armaani!
(Nousevan auringon säteet tunkeutuvat akkunasta sisään ja valaisevat Niilo Skalmin kasvoja.)
MARTTA SKALM:
Jo päivä valkenee ja ilmoittaa meill' eronhetken pian koittavan. Mut kaunis, onnellinen uskossas niin olet, poikani, mun ainoani, ett' äidin sydämestä kaikkoaa pois viimeinenkin epätoivon häivä. Ah, siunauksen parhaan, pyhimmän, min äidin sydän koskaan antaa voi, ma kuumin rukouksin vuodattaa sun tahdon ylitses, mun poikani, ja ylitse sun jalon lemmittysi, jot' aina tyttärenä rakkaana ma muisteleva olen.
ANNA (irtautuen Niilosta ja syleillen Martta Skalmia):
Äitini!
MARTTA SKALM:
Mun houre vaiko outo lumous lie vallannut, mut onnelliseks niin ma kerallanne tunnen itseni.
(Oven takaa kuuluu kolinaa ja ääniä. Säpsähtäen irtautuvat Martta Skalm ja Anna toistensa syleilystä.)