ANNA (syrjään):
Mun sankarini! Kuinka loistavat sun kasvos ihanasti! Kuin kuolleista sa noussut olisit!
MARTTA SKALM (nousten ja tarttuen Niilon käteen):
Ah, poikani! Nyt paeta sa voithan, sisäisen kun valosi sait takaisin!
NIILO SKALM (peräytyen):
Ei, äiti! Ma aatteeni vain siten pettäisin ja tyhjäks tekisin — sen sielussani niin varmasti ma tällä haavaa tunnen. Kuin siemen, joka multaan kätketään, taas aikoin päästä kukkaan puhkeaa, niin nouseva on takaa aikojen mun haudastani Suomen vapaus.
ANNA (astuen esille):
Noin juuri olla täytyy sen! Sun kuolos vain auttaa elämähän jalon aattees. Kuin siintehessä taivaan huomenen, niin kirkkaasti ma, Niilo, tajuan nyt suuren aatteesi ja omakseni sen tunnen samalla. Nyt Raakelin ma sanoilla voin ilmi lausua: sun maas on minun maani, kansasi on minun kansani ja Jumalas on minun Jumalani. Konsanaan sa minne kulkenetkin, mukanas ma tahdon seurata — niin, kuolemaan myös riemumielin seuraan sua.
NIILO SKALM:
Anna! Mun Annani! Kuin maasta huomenen, mi puuntehessa vapauden päivän mun silmihini kaukaa kangastuu, sun äänes heläjää, ja väristys niin ihana mun valtaa sieluni. — Nyt myöskin elävinä mieleheni sun sanasi taas palaa: "Lempesi, min alku taivaass' on, jos yrität sa kieltää, sit' en tahdoks Jumalan voi myöntää." — Oi, niin oikeassa nyt sun olleesi ma tunnen: Jumala, joss' alku tosi rakkauden on, ei lemmen vuoksi meit' oo rangaissut; ma kauhukuvaa omain aivojen oon Jumalaksi luullut. Harhoista nyt selvinneenä valoss' uudessa ja valoss' oikeassa kaiken nään. Niin, sävel lemmen rinnassani myös on uunna, seestyneenä puhjennut taas soimaan: eloon toinen toisensa näin kaksoissisaret on nostaneet. (Sylinsä avaten:) Ah, Annani!