NIILO SKALM:
Hän suurest' asiasta ja voimast' uskon jotain puhui.
MARTTA SKALM:
Niin, niin, nyt muistan, tähän tapaan puhui hän: Ei jalot aatteet tuokiossa kypsy, on suurten tekojen ja tapausten ain' etsittävä juuret syvältä. Siks ensimmäinen hukkayritys ei tyhjäks sitä tee, min juuret on kytkettynä kansan sieluhun. Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin, ei päivän tulo siitä viivästy; on aina Lutherilla Hussinsa. — Hän omaa elintyötään tarkoittain näin puhui suunnilleen.
NIILO SKALM (nousten haltioissaan penkiltä):
Niin, niin! — Nyt kaikki on mulle selvänä! — Oi kiitos, äiti! Mun valoon lopultakin saatoitte. Nyt tiedän sen: ei suuri aatteeni mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on, vain eelläkävijän. — Oi sanokaa, niin eikö kerran tapahdu?
MARTTA SKALM:
En paljon ma siitä ymmärrä, mut loistavat kun silmäs nään, mun täytyy uskoa niin olevan sen.
NIILO SKALM:
Yöhön peikon naama jo irvistävä häipyi, suopeat taas isän kasvot nään ja valkeus on sijaan tullut yön ja kaaoksen. — Ma näen maani suurna, vapaana ja liput omat liehumassa näen ma linnain, kartanoiden harjoilla, kun kansa nuorta vapauttaan juhlii. Oi äiti, kuinka keveäksi tunnen ja valoisaksi elämäni jälleen.