Kun tämä suuri aatos innostumaan ei sua saa.
VESTGÖTHE:
Sa vanhastaanhan tiedät, ett' innostumaan hitaamp' olen sua. Mut alttius on hyvään asiaan mun rinnassani silti yhtä suuri.
NIILO SKALM:
Sen tiedänkin. Mut mielipiteesi täst' asiasta kuulla haluaisin? Sa oothan ensinnäkin suomalainen?
VESTGÖTHE:
Niin luulisin. Sa tiedät, isäni, hän Ruotsist' oli syntyisin, mut minä maan tämän olen lapsi; nuoruusmuistot, ens lempi, ystävät — joist' ensimmäinen oot sinä, Skalm — ne kaikki sitovat mun tähän maahan. Leiriä jos kerran kaks muodostaisi Suomi sekä Ruotsi, mun löytäisit sä leiriss' suomalaisten. Mut mi on syynä tähän tutkailuun? Tääll' eihän tekeillä vain jotain lie?
NIILO SKALM:
Ei, ystäväni, siihen viittaavaa en hiirenhiiskausta kuullut ole. Näin lumoihinsa tempas äsken vasta tää aate minutkin. Mut tunnetuksi ja eläväks sen kaikkein mielissä täst' alkain täytyy tulla. Herttualle mun ennen kaikkea —