ANNA:
Se erehdys on, Teidän Armonne.
HERTTUA:
Ei, kaunokaiseni! Kuin kirjasta ma luen nuoren naisen silmistä sen kaiken mitä rinnassaan hän kantaa. Ja teidän toista puhuu silmänne kuin suunne.
ANNA:
Minä vakuutan —
HERTTUA:
Ei, ei! Te umpikujass' ootte nyt. Siit' ei voi vakuutukset teitä pelastaa. On Amor nuolinensa liikkeell' ollut, sen huomaan kaikesta. No, kunniaksi se vain on kylmän maamme; siitä näätte: voi lemmen tuli liekkiin leimahtaa myös täällä niinkuin alla Puolan taivaan. Niin, onneksenne olkoon vain! Ma toivon, se tänne pian että ilmestyis, jot' etsitte te silmin kaipaavin.
(Kumartaa Annalle ja, kohteliaisuuksia ympärilleen jakaen, poistuu toisaalle.)
ANNA (syrjään):