Ja kuinka leikin päättyessä nää mut eteheni viskasitte?
(Ottaa povestaan käsineen ja kukat.)
ANNA:
Ah!
Ne tallella siis teillä on!
NIILO SKALM:
Niit' olen siit' alkain säilyttänyt povellani. Ja niiden antajan, jonk' ansiota mun oli voittoni, kun katseellaan niin hurmas mun, oon kuvaa hellinyt ma rinnassani lailla saiturin. Sen päivän jälkeen, ah! kuin unissani ma tääll' oon harhaillut ja juopua vain kerran — kerran vielä toivonut sen katseen voimasta. — Kuin yöhön synkkään koi huomenen te tänne ilmestyitte. En toivoa ma tohdi, tähteni ett' oisitte te tänne matkannut — ja kuitenkin, kun kuluu tuokio, jo sitä toivon. — Sana ainut teiltä mun joko autuaiden joukkoon nostaa tai syöksee turmioon. (Polvistuu Annan eteen.) Ah, huuliltanne mun kuulla suokaa tuomioni nyt.
ANNA:
Siis tietäkää: Sen jälkeen Vilnassa kun ensi kerran teidät kohtasin, on rauha rinnastani poissa ollut. Ma sieluineni, ruumiineni olen siit' alkain teille yksin kuulunut. Kuin jano polttava on yltynyt mun rinnassani tuska rakkauden ja teitä huutanut on kaikki, kaikki, mi elonherkkää, syttyväistä on mun nuoress' olemuksessain: siks tänne yön, talven valtaa uhmaten mun täytyi pois kotimaasta rientää, saadakseni vain kerran vielä teidät kohdata ja kuulla äänenne ja — julistaa: ma teidän, teidän kaikkineni olen!
(Heittäytyy rajusti Skalmin rinnoille
ja suutelee häntä tulisesti.)
Ah, armas, janoni tään polttavan suo sammuttaa sun huulillasi.