DOZKA (loukkaantuneena):
Voi rinnassa myös koppakuoriaisen olla sydän.
ANNA:
Niin kyllä — sydän koppakuoriaisen. (Dozka painaa päänsä alas ja nyyhkyttää.) Kas nyt, taas kyyneleitä! — Dozka kulta, en pahaa tarkoittanut, lemmestäsi suon sydän täynnä sunkin nauttivan, ja laulustas sua kauniista ma kiitän.
DOZKA:
Oi armollinen neiti, kuinka hyvä te jälleen oottekaan! — Kuink' onnellinen se onkaan ritari, jok' osakseen saa kerran lempenne.
ANNA (syrjään):
Oi, rientäkää, te hetket verkkaiset, ett' armahani taas syleilyyn saan pian hukuttaa mun polttavaisen kaipuuni!
DOZKA:
Te jotain sanoitteko?
Kuin, neiti?