DOZKA (laulaa):
Niin kiihkeä ol' lemmessään tuo nuori Marusja.
Hän kodin jätti ja isä-vanhan ja maailmalle pois hän lemmittyään seuras.
Hän tieltään esteet pois raivas kaikki: vain lemmelleen hän kaikki uhras tuo nuori Marusja. — — — — —
ANNA:
Kas sellaista ma lemmeks kutsuisin! Kaikk' uhrata ja antaa sydän, sielu — niin, kaikki, kaikki lemmitylleen antaa ja vastalahjaks kaikki hältä saada: siin' onni rajaton on lempiväisten. Ah, suurempaako vielä autuutta vois tarjon' olla ihmislapselle kuin minkä suopi lemmenantaumus, tuo rajaton ja kaikki uhraava? Ei, ei — en muuta voi ma kuvitella. Jos meille tuskaa kuolon-riutuvaista tuo lempi mukanaan, se autuutta myös rajatonta, hurmaa taivahaista maan lasten maistaa suo.
DOZKA:
Kuink' ihanasti sen kuvaattekaan, armollinen neiti! Niin juuri tunnen minäkin.
ANNA (halveksivasti):
Hyh, sinä! Kuin koppakuoriainen käsittää vois kotkan lentoa!