Ei, herttuattaren tää lahja on. Hän messun jälkeen tänne työtämme voi katsomahan tulla. — Valmiiksi sun hutiloimiseltas jos nyt vain tää kerran tulis.
DOZKA:
Tulee varmasti! Jos iloisempi olla voisitte, niin sitä varmemmin. — Mut ihmekös, jos synkäks käykin täällä ihminen tään harmajan ja synkän taivaan alla ja keskell' ihmisten niin jurojen kuin kivipaadet. Kuinka jäykkinä ja liikkumatta niinkuin patsaat jäiset tääll' istui viime juhliss' seinustoilla, kas näin, nuo suomalaiset arvon rouvat! Ja entä kielensä: kiks-kaks-päkä-kää! Ha, ha, haa! Koskaan elämässäin en sen hullunkurisempaa kuullut ole. Mut viime juhlass', ah, nyt muistan vasta: te kuullutkin jo, armollinen neiti, sen lienette?
ANNA:
Niin minkä?
DOZKA:
Suosikin ett' uuden löytänyt on herttuatar.
ANNA (säpsähtäen):
Sa houritko?