Kun amuletin antoi herttuatar?
DOZKA:
Niin, niin, ja kuinka oli saaja tuo — en nimeänsä muistaa jaksa nyt, niin outoja nuo täkäläiset nimet! — niin, kuinka kiihkeästi suudellut ol' amulettia tuo suomalainen ja valan vannonut niin tulisen —
ANNA (nousten):
Sa kurja kielikello! Juoruillas mun ympärilläin ilman saastutat! Pois silmistäni! (Vasemmalle osoittaen.) Tuonne sivuhuoneen käy pimeimpähän soppeen häpeemään ja sieltä ällös liiku minnekään, sua ennenkuin ma saapuville kutsun. (Dozka menee nyyhkyttäen vasemmalle.) Näin tylynkö nyt vahvistuksen saivat mun omat aavisteeni? Amuletti on hällä herttuattaren, sen tiedän, ja omin silmin, sydän tuskaa täynnä, ma illalla sain nähdä, loistavin niin silmin kuinka herttuattarelle hän kuiskutteli, saaden vastalahjaks hält' onnen täyden hymyilyn ja katseen niin hempeän kuin konsa lemmitylleen voi nainen suoda. — Mua onnetonta! Miks sydämeeni tämä oka saada mun täytyi kohta, lemmen hurmasta kun tilkkasen sain maistaa? Tarkoitus se yksistäänkö Kohtalolla oli, kun tieni tänne johti? (Hetkisen vaiettuaan kiivaasti:) Ei! Niin ei se olla voi, ei saa! En merten takaa ma tänne lempeänsä jakamaan oon toisen kanssa tullut! Kokonaan, niin totta sieluin ruumiineni kuin ma itse hälle kuulun, kuuluttava myös hänen kokonaan on minulle, vain yksin minulle! — Hän kohta saapuu, on selväks silloin kaikki saatava. Ei epäilyksen häivä ainutkaan saa taivastamme sumentamaan jäädä. (Painaa käden rinnalleen.) Niin kiihkeästi rinnassain lyö sydän kuin pakahtumass' ois se kaipuun tuskaan. Ah, ulos temmata sen sijoiltaan jos voisin, rajattoman lempeni sen todisteeksi hälle ojentaisin. Hst, askeltensa kaiun kuulenko? (Kuuntelee.) Ei, oman sydämeni lyönnit vain ma kuulin. — Mutta missä viipyy hän? (Menee ikkunasta katsomaan.) Nyt vasta pater Leonardus tuolla käy kappeliin ja meikäläisiä on perässänsä joukko. (Siirtyy kuunnellen keskelle huonetta.) Varmasti nyt kuulen askeleensa! Hiljaa, sydän! Saan sylihin jo armaan vaipua!
NIILO SKALM (Tulee oikealta):
Kuin pyhäkköön — ei, ei, vaan niinkuin kaikkein ma pyhimpähän matkall' oisin ollut, se tunne portaissa mun valtas tuolla. (Sylinsä avaten.) Sa armas lemmittyni!
ANNA (heittäytyen Skalmin rinnoille):
Sinä — sinä! Ah, silmiis noihin hukuttaa jos voisin ma pohjattoman kaipuuni, ja huultes jos suudelmat vois iäks sammuttaa sen tulen, jonka hehkuun menehdyn!
(Suutelee Skalmia pitkään ja kiihkeästi.)