NIILO SKALM:
Oi armas, sydän ylivuotavaisen on täynnä mulla, sanottavaa sulle niin paljon, paljon oli mielessäin, mut — sanoja nyt turhaan tavoitan! Kuin tenholaulu korvissani soi sun kummat kuiskehes, sun tuoksuas vain hengittäin ja juopuin katseestas ma sanattomaan autuutehen vaivun.
(Suutelee Annaa.)
ANNA (painaen päänsä Skalmin rintaan ja puhuen uneksuvalla äänellä):
Sun sydämesi ääntä kuunnellen näin iäks uinahtaa ma tahtoisin. Mun tunne pikaisesta kuolosta niin usein valtaa: sydän parkani kuin rakkauteni tulta kiihtyvää vois ajan mittaan kestääkään! Jos kerran sen tapahtua täytyy, sylissäs sun, armas, uneen tahdon viimeiseen ma silmät ummistaa ja raueten sun suudelmaas tään elon maisen jättää.
NIILO SKALM:
Oi ällös, armas, ällös puhu noin! Kuin kalman henkäys sanoistasi käy, ja hyytää sydämen, min sykkimään niin kuumasti sun lempes saanut on. Ei, Anna, lemmittyni ihana, ei kuoloon saattaaksensa Kohtalo lie kaukaa meitä yhteen johtanut! Ei, elämä on avoin edessämme ja tulevaisuus kultahaavehin meit' ihanasti viittoo puolehensa. Sen, armas, valloittaa me tahdomme ja paratiisin itsellemme luoda. On tehtävä mull' edessäni suuri ja valan pyhän sitoma ma olen —
ANNA (äkkiä havahtuen ja Skalmin sylistä irtautuen):
Ah, valan! — Ja — tuo amuletti?