Ah, nyt ymmärrän! Siis herttuatar. No, ma tarkemmin viel' asian nyt selitän — mut huomaa: se toistaiseksi meidän kesken jää — Tään suuren unelmani etupäässä on herttua ja herttuatar; heistä on hallitsijat saapa vapaa Suomi. Kun palvelukseen tämän asian ma sydämin ja miekoin vannouduin, niin haltioissaan herttuatar silloin tään mulle ojensi, se vaaroissa ja taistoiss' että suojais minua. Ei enempää siis merkityst' oo tällä. Sun lempes, armas, yksin ehtymätön on voimanlähde mulle; alun alkain tään aatteen sulle tutuks tehdä aijoin. Ah, tiedätkö, niin paljon merkitsis sun myötätuntos mulle: kaksinverroin ma voimaa siitä saisin.
ANNA:
Ihana on tuike syttynyt sun silmiis, armas! Oi kuinka mielelläni seuraisinkaan sua kaikessa ja kaikkeen, omani! Mut, ah, se sanoa mun suoraan täytyy: on vierasta muu kaikki minulle ja vierahana pysyy, intohimo yks ainut hallitsee vain sydäntäni: sua rakastaa ja rakastetuks tulla. On lapsuus- sekä nuoruusvuoteni niin yksinäiset olleet — äidistäni jo aikaisin ma orporaukaks jäin — ja kiihkeästi lapsuudesta saakka ma rakkautta olen janonnut. Kun Vilnassa sun ensi kerran näin, niin kohtaloni eteen tulleheni ma heti silloin veressäni tunsin. Siit' alkaen ei muulla merkitystä oo vähintäkään mulle: Sinä vain ja lempes sun on mulle kaikki, on koko maailmani. Saiturina, jok' kauan etsimänsä aartehen pois näkyvistä ahnaan naapurin vie kätköön metsän, kera onneni niin tahtoisin myös maailmalta minä pois kauas piiloutua. — Sanoa nyt, armas, salaisimman toiveeni jos sulle rohkeisin.
NIILO SKALM:
Oi puhu, armas! Kuin viini kuohumaan mun vereni sun sanas saavat.
ANNA (kiihkeästi):
Puolaan takaisin ma kanssas matkata nyt tahtoisin. Niin, ainoastaan sua noutamaan ma tulin tänne kylmään Pohjolaan. Nuo oudot asiat ja valjut aatteet sa huostaan heitä arki-ihmisten ja lemmen maailmahan mua seuraa. Mun isäni on vanha, yksinäinen, niin mielellään hän pojakseen sun ottais, siit' olen varma; vanha sukulinna on siellä seuduss' yksinäisessä, se korkealla virran äyräällä ja siimeksessä seisoo tammiston. Siell' elomme ois riemu-sunnuntaita ja puiston satakielet sävelillään, kun illan kuutamossa kävisimme, suurt' onneamme ylistäisivät. (Ojentaa kätensä rukoilevasti Niilo Skalmia kohti.) Ah Niilo, tähtesi tuon rauhansijan ma jätin; vuorostas nyt sinne mua pois seuraa täältä, lemmellemme niin kaikk' uhrataksemme! Oi lähde sinne! Sun aattees vaarallinen on, se hengen voi viedä sulta kesken keväämme. Siis lähde, ystävä!
NIILO SKALM (Annan käsiin tarttuen):
Oi, armahin, oon kaikkeen valmis rakkautemme tähden, mut tätä ällös toki multa vaadi. Niin liki sydäntäin on aate tää ja kaksoissisar, kuten sanoin jo, se Iemmellemme on; ei toista ilman vois eloon jäädä toinenkaan. Sun lempes mun suuren aatteheni siivittää ja vapaus-aate toteutumisellaan on kerran sinetöivä lempemme. Kun synnyinmaa, tää köyhä Suomeni on vapaa vierahista kahleista, sua seuraamaan on valmis Niilo Skalm. (Äänettömyys.) Miks vaikenet noin, armas? Matkalle mun tuokiossa lähdettävä on; mua myötämielin, onnenkuiskehin sun aatoksesi seuraavatko?