Matkaan?
Ah, minne?
NIILO SKALM Siitä enkö maininnut oo vielä? Pohjoisehen lähden oitis ma kansaa nostattamaan. Kuukauden tai parin päästä täällä leimahtaa ja lipun oman Suomi silloin nostaa. Mi suuri päivä oleva se onkaan! Ja sitten — sitten, Anna, taivaan ovet meill' aukenevat täydelleen ja silloin on aika tullut onnelaamme käydä.
ANNA (ikäänkuin unesta havahtuen lähestyy Niiloa):
Siis luotain lähdet! Mutta amuletin, tuon, jota nyt sa rinnallasi kannat, mun varmaan huostahani heität? Povellani kun sitä kantaisin, niin lähelläni öin päivin olevan sun tuntisin.
NIILO SKALM:
Mun sieluni ja sydämeni jäävät sun luokses, armas; tätä ainoastaan sä ällös pyydä, mahdoton sit' on mun luovuttaa, se herttuattaren on lahja.
ANNA:
Sikskö antaa sit' et voi, kun herttuattaren se lahja on?
NIILO SKALM:
Ei yksin siksi. — Mua ymmärräthän: kuin pantiks suuren tehtäväni antoi sen herttuatar mulle.