ANNA:
Mutta pantiks
nyt suuren rakkautemme luovuttaa
sit' etkö mulle voi?
(Äänettömyys.)
Sa vaikenet.
Oi sano, Niilo: mua rakastathan?
NIILO SKALM:
Mun sanoa sit' onko enää tarvis? Sa tiedäthän jo, armas: joka hetki ma yksin sinulle ja sinuss' elän. Miss' olenkin ma milloin, ympärilläin keit' ihmisiä kulkeneekin kulloin, ma ainoastaan sinut nään ja kuulen; sun äänes alati soi korvissani; niin tähtituikkehessa mustan yön kuin välkkehessä auringon ja meren ma ainoastaan ihanat nään silmäs ja ruumiis lämmön, tuoksun armahan ma aina tunnen ympärilläni.
ANNA (heittäytyen Skalmin syliin):
Oi vaikene jo, armas, sanas nuo nyt pakahtumaan saavat sydämeni, mi tulvillaan jo ylenmäärin on. Ma hupsu poloinen, jonk' uudelleen on aina kuultava sun huuliltas tuo hellä vakuutus: kun tyydytyksen on lemmenjanoni mun juuri saanut, niin uutta kohta sydän himoitsee. Ah, sanoiksi on turha yrittää mun tällä haavaa tunteitani muuttaa. Siks kaiken sen ma tähän ainoaan nyt suljen: mukana sen luovutan näin kaikki kalleimpani sulle, armas.
(Ojentaa huulensa suuteloon.)
NIILO SKALM:
Ja rajattoman antaumukseni ma pantiks puolestani pyhimmän, mit' omistan, nyt sulle luovutan.
(Ottaa amuletin kaulastaan ja ojentaa Annalle.)